Trisillä ja hänen veljellään koettaa suuri päivä, kun on aika viimeinkin mennä taipumustestiin ja sen avustuksella valita, missä ihmisryhmässä jatkaa loppuelämänsä: Uskaliaissa, Vaatimattomissa, Rehdissä, Terävissä vai Sopuisissa. Trisille valinta ei ole helppo, sillä hän ei tunnu selvästi kuuluvansa mihinkään, ja kun hän paikkansa valitsee lopulta, pystyykö hän elämän niiden ehtojen mukaan?
Tämä kirja päätyi käteeni siten, kun katselin Nälkäpeli -elokuvaa DVD:ltä, ja alussa tuli mainos Outolinnusta. Se herätti hieman uteliaisuuttani, ja päätin, että voisin tutustua teokseen joululoman aikana.
Niin siis tein.
Lopputulos: Kirja ei ollut oikein mieleeni. Siinä, missä ahmein Maze Runnerin ensimmäisen osan ja aikaisemmin lukaisin Nälkäpeli-trilogian kepeästi, ei oikein Outolintu saanut minua innostumaan lukemisesta. Aluksi ajattelin, että se varmaan johtuu alusta, että se on vain vähän tylsähköä, mutta kun asiaan päästään, niin varmasti innostun.
Puolessa välissä tajusin, että se ei taida johtua siitä.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että minua hieman tökkii jollain tavalla se, miten nämä ihmiset on luokiteltu kirjassa. Uskaliaat, sopuisat, vaatimattomat, rehdit ja terävät. Sekä tietenkin osattomat, jotka ovat jääneet kadulle näkemän nälkää ja kuolevat sinne. Näiden ryhmien työtehtävätkin ovat mielestäni jotenkin ”luokiteltu” siten, että tietyt ryhmät tekevät tiettyjä hommia. Kuten esimerkiksi vaatimattomista valitaan ihmiset hallitukseen. Miksi vain vaatimattomista? Tässä yksinkertaisesti päästään siihen, että mielestäni nuo on liian karkeasti jaettu. Eikö jokaista tarvita? Tarkoitan, että kun ympärillä on erilaisia ihmisiä, saadaan erilaisia näkökulmia asiaan ja annetaan se muillekin esille. Näin voidaan yrittää luoda ratkaisu parempaan huomiseen, eikö? Yhteistyössä on voimaa, eikö niin sanota?
Mutta niin ei mene tässä kirjassa. Sen näkee jo kaukaa, että kun yksi johtaa omalla vaatimattomalla tavallaan, niin muut eivät välttämättä ole samaa mieltä asiasta. Jotkut suuttuvat toisen kastin päätöksistä ja päättävät esimerkiksi julkaista karkeita artikkeleita toisen ”lohkon” tavoista, päätöksistä ja teoista.
Minusta kirjassa on selvät sodan merkit esillä. Ryhmät ovat eri mieltä keskenään asioista, ja kun vallanhimoa löytyy tarpeeksi joltakin osapuolelta, on selvää, ettei tämä tule päättymään hyvin.
Sitten on tietenkin näiden ryhmien tavat elää, jotka ovat kiinni siinä oman leiman alla: Uskaliaat ovat rohkeita, heistä tulee vartijoita, yms. mutta se näkyy myös ”tyhminä”, uhkarohkeina tekoina ja kokeina, joita tehdään. Kuka uskaltaa hypätä kalliolta kivikkoiseen aallokkoon? Kuka uskaltaa seisoa maalitauluna, kun toinen heittelee veitsiä? Ja jos olet pelkuri, etkä uskalla tehdä jotakin, mitä vaaditaan, joudut osattomaksi. Vaatimaton ei saa olla itsekäs, rehdin on sanottava suoraan ajatuksensa…
Myönnän, idea on hieno. Oikeasti, on ollut varmasti hieno idea luoda maailmankolkka, jossa ihmiset jakautuvat arvojen mukaan, ja lapsille on 16-vuotiaana mahdollisuus etsiä uusi polku tai jatkaa vanhassa. Mutta että tässä tarinassa se ei jotenkaan vain toiminut. Tai ehkä se oli tuotu vain omaan ääripäähänsä? Koska kuten kirjan päähenkilö osoittaakin, ihminen ei ole niin yksiselitteinen. Pystytkö olemaan epäitsekäs? Myöntelemään aina muiden ihmisten sanoille? Olemaan kiinnostunut kaikesta maailman tiedosta? Sanomaan ihmisille suoraan päin naamaa ajatuksesi? Tapattamaan itsesi vain siksi, että haluat kuulua joukkoon?
Ihminen pystyy olemaan itsekäs ja epäitsekäs. Johonkin aina pystytään vetämään se raja, kuinka pitkälle pystyy toista auttamaan. Joten on aivan ymmärrettävää, kun päähenkilömme ei tiedä, minne hän kuuluisi parhaiten. Hän tietää olevansa yhtä, mutta on myös toistakin, jopa kolmattakin. Ei ole niin selvää, missä lohkossa hän pärjäisi parhaiten. Mutta jos et olekaan tyytyväinen, niin mitä sitten? Jos ei koe kuuluvansa valitsemaansa lahkoon? Vaihtoehdot ovat taistella, kuolla tai jäädä osattomaksi.
No tietenkin tätä varten on divergentit. Eli ne, jotka eivät selkeästi kuulu vain yhteen ryhmään. Tai ainakin näin ymmärsin. Divergenteistäkin on todella vähän tietoa tässä kirjassa, mikä tietyllä tavalla on todella tylsää. Mutta ehkä seuraavassa kirjassa?
Mutta sen, mitä luin, sain sen käsityksen, että divergentit on heitä, jotka eivät suoranaisesti kuulu mihinkään ryhmään täydellisesti. Ei samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset, jotka kirjassa tuntevat sopivansa parhaiten jotenkin… Ugh, menee sekavaksi…
No, joka tapauksessa…
Sitten jäin myös kovasti ihmettelemään sitä, että kun nuori valitsee itselleen paikkansa, jonne kuuluu/tahtoo kuulua, niin miksi vanhemmat ja muut lohkolaiset tuntevat tulleensa petetyiksi? Koska minusta moninaisuus on rikkautta, ja jotenkin ajattelen, että eikö heidän vanhempiensa pitäisi olla ylpeitä, jos joku osoittaa innokkuutta tietoa kohtaan? Miksi täytyy leimata heti petturiksi ja tehdä suuri numero, kun nuori itse tietää, ettei välttämättä sovellu siihen alkuperäiseen kastiinsa? Eikö silloin pitäisi olla iloinen lastensa puolesta? Että lapset voisivat saada elämän, jossa kokevat pärjäävänsä paremmin?
Kirja on siis näiden osalta kovin kärjistetty. Kun päätät kuulua johonkin, niin sinne kuulut, eikä paluuta entiseen enää ole. Kun vaihdat kastia, hylkäät vanhan perheesi. Oikeastaan ei ole enää perhettä. Nuoret eivät juurikaan tiedä eri ryhmistä mitään muuta kuin sen, jonka ovat kuulleet tai nähneet koulussa. Onko niiden perusteella ihan oikein valita, mihin ryhmään haluat myöhemmin kuulua?
Toisena pidin kirjaa vähän turhan negatiivisena ja synkkänä. Tris saa ystäviä, pärjää jotenkin, mutta kun hän todella alkaa pärjätä uudessa ryhmässään ystävien jäädessä jälkeen, niin aletaan heti olla kateellisia. Ollaan ystäviä silloin, kun toinen on heikko, ja heti kun osoitetaan vahvoilla olemista, niin alkaa kateellisuus. Minusta tuo on jotenkin niin ankeaa: Kun päähenkilö kerrankin onnistuu jossain, kukaan ei iloitse siitä. Onnistumisesta ei ole mitään iloa.
Muutenkin tuntuu, että kirjan tapahtumat johtaa aina vain huonompaan suuntaan. Mitä tahansa päähenkilö tekeekin, siitä ei tunnu olevan mitään apua. Aina on jossakin joku osapuoli, joka ei pidä asiasta ja alkaa toimia. Täytyy sanoa, että ei ole kyllä paljokaan tullut naurettua saati edes hymyiltyä tämän kirjan aikana, eikä kyllä itkettyä tai innostuttua. Ehkä lähinnä on tuntunut ahdistavalta lukea. Ja tämä ahdistus on se suurin syy, miksi lukemiseni on ollut niin hidasta.
Kolmanneksi täytyy sanoa, että jotenkin kirja on vähän ennalta arvattava. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta täytyy myöntää, että itse ainakin huomasin, jos en aina, niin tosi usein omat päättelyni oikeiksi.
Positiivinen asia tapahtuu vasta viimeisten kuudenkymmenen sivun aikana! Vasta silloin havahduin, kun alkoi ”tapahtua”, ja aloin hiukan innostua ja eläytyä tapahtumiin. Pisteet Veronica Rothille lopusta!
Tuntuu tosi ankealta kirjoittaa tämmöistä avautumista, kun oli tämmöinen negatiivinen ”arvostelu”. Kenties tämä kirja on innostanut jotakuta toista, mutta minuun ei iskenyt kuin loppu, ja kiitos sille, odotan hieman toiveikkaammin seuraavan osan lukemista 🙂
– Subbe
Hengitän nenän kautta sisään ja ulos. Sisään. Ulos.
”Tämä on pelkkä simulaatio, Tris”, Neljä sanoo hiljaa.
Hän on väärässä. Viimeisein simulaatio levisi koko elämääni, ja se on ollut täyttä totta valveilla ja unessa. Painajaisissa ei ole ollut joka yö variksia, mutta aina niitä samoja tunteita jotka koin simulaation aikana – kauhua ja avuttomuutta. Juuri niitä minä kai todella pelkään. Olen saanut paniikkikohtauksia suihkussa, aamiaisella, matkalla tänne. Olen purrut kynteni niin lyhyiksi että sormia särkee. Enkä minä ole ainoa joka kärsii näin, olen siitä varma.
Silti nyökkään ja suljen silmäni.
(- Outolintu, s. 189)
Aamusta yöhön... 