Jätä kommentti

Patrick Rothfuss – Kuninkaansurmaajan kronikka: Tuulen nimi

Patrick Rothfuss - Tuulen nimi”Joillakin tavoin kaikki alkoi, kun kuulin hänen laulavan. Hänen äänensä liittyi lauluun ja sekoittui omani kanssa. Hänen äänensä oli kuin hänen sielunsa muotokuva: kesytön kuin tuli, terävä kuin pirstoutunut lasi, ihana ja puhdas kuin apila.
      Ei. Se alkoi Yliopistolla. Menin oppimaan sellaista taikuutta, josta tarinat kertovat. Sellaista Taborlin Suuren taikuutta. Halusin oppia tuulen nimen. Halusin tulta ja salamoita. Halusin vastauksia tuhansiin kysymyksiin ja pääsyn heidän arkistoihinsa. Mutta se, mitä Yliopistolta löysin, oli aivan erilaista kuin tarinat, ja olin suorastaan tyrmistynyt.
      Mutta varsinainen alku taisi olla se, mikä johdatti minut Yliopistolle. Odottamattomat leimahdukset iltahämärissä. Mies, jonka silmät olivat jäätä kaivon pohjalla. Veren ja palavan tukan haju. Chandrian. Aivan. Arvelen, että kaikki alkaa siitä. Tämä on, monella tapaa, tarina Chandrianista.
      Mutta kaipa minun täytyy palata ajassa vieläkin kauemmaksi. Jos tämä on määrä muistuttaa minun tekojeni kirjaa, voin kuluttaa aikaa siihen. Se on sen arvoista, jos minut muistetaan, ellei nyt sitten imartelevasti, niin ainakin jossakin määrin tarkasti.
      Mutta mitä isä sanoisi, jos kuulisi minun kertovan tarinaa tällä tavoin? ’Aloita alusta.’ Hyvä on, jos kerran kerrotaan, kerrotaan kunnolla.
      Alussa, minun tietämäni mukaan, maailman kehräsi nimettömästä tyhjyydestä Aleph, joka antoi kaikelle nimen. Tai, tarinan versiosta riippuen, löysi nimet, jotka kaikella jo oli.
      Huomaan sinun nauravan. Hyvä on, olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että olen luomakunnan keskus. Näin tehdessämme voimme samalla ohittaa lukemattomia ikävystyttäviä tarinoita: valtakuntien nousu ja tuho, sankaritarut, balladit traagisesta rakkaudesta. Kiiruhtakaamme eteenpäin siihen ainoaan tarinaan, jolla on todellista merkitystä. Minun tarinaani.”

Eräänä iltana eräs kronikoitsija saapuu Taivalpaaden -majataloon. Sanotaan, että onni onnettomuudessa, sillä kaiken tapahtuneen keskellä hän sattuu löytämään Kvothen, josta kiertää maailman niin paljon tarinoita: tarinoita, joista yhdet kertovat yhdet ja toiset toista; tarinoita, joissa Kvothe on sankari, ja jossa vihollinen. Mutta mikä on totta ja mikä ei, sitä ei tiedä kukaan – ei ennen kuin Kronikoitsija saa Kvothen istuutumaan alas ja kertomaan tarinansa.

Huomasin alottaessani tämän kirjoittamista, että oli jotenkin todella vaikea alkaa kertoa kirjasta ilman, että paljastaisi kamalasti. Kaikkialla tuntuu olevan paljastuksia. Joten päätin käyttää aloituksena Kvothen pohdintoja siitä, miten hänen tulisi aloittaa oman tarinansa kertominen. Tai oikeastaan: Mistä.

Toden totta, siitä on jo vuosia, kun ensimmäisiä kertoja lainasin tämän kirjan ja yritin lukea sen. Kuinkahan kauan siitä on jo? Vuosi, jos toinenkin. Muistelen, että pääsin jonnekin sadan sivun tienoille, kun se silloin jostakin syystä jäi kesken. Väitän, ettei se jäänyt siksi, että kirja olisi ollut tylsä. Ehkä fonttikoolla ja kirjan paksuudella saattoi olla osansa asiaan.

Nyt kuitenkin pyysin tädiltäni kyseistä kirjaa joululahjaksi ja sen myös sain. Ja Risingshadowin sivulta huomaan, että kirja on myös voittanut kiitettävästi palkintojakin:

Quill-palkinto 2007 (fantasiakirjat), Publishers Weeklyn Best Books of the Year 2007 (fantasiakirjat), Alex-palkinto 2008. Toinen sija Locus-palkintoäänestyksessä 2008 (esikoiskirjat), Deutscher Phantastik Preis -ehdokas 2009, Tähtifantasia-palkintoehdokas 2011.

Enkä kyllä yhtään ihmettele. Jos fantasiafanilla on jonkinlainen lista, joissa on kirjoista, jotka on ”pakko” lukea, niin tässä on yksi sellainen!

Tarina sijoittuu ihan omaa maailmaansa. Rothfuss on luonut hyvin mielenkiintoisen maailman miljöineen ja kielineen ja kansalaisuuksineen, johon mahtuu hyvin paljon taikuuteen (tai ehkä ennemmin sympatiaan) liittyviä asioita, erikoisia keksintöjä ja tavaroita, hahmoja sekä mielenkiintoisia elämänmuotoja.

Minulla on aina ollut jotenkin ongelma nimien kanssa, varsinkin silloin, kun ne ovat kovin erikoisia. Tosin nimet, jotka ovat paljon esillä kirjassa, jäävät tietenkin ennen pitkään mieleeni ja muistan ne hyvin, mutta jos ne eivät ole kovinkaan usein, ehkäpä mainintoja siellä täällä, niin se ei kyllä jää kovinkaan hyvin. Tuulen nimessä ei oikeastaan tainnut olla sellaisia nimiä, joita en olisi tarpeen tullen yhdistää johonkin tiettyyn paikkaan, ihmiseen tai tapahtumaan. En ainakaan muista sellaista. No, ehkä yksi Yliopiston opettaja oli sellainen, ettei minulla ollut oikein hajua, mitä hän opetti. Tosin tulin vähän siihen tulokseen, että hän ei tainnut olla suuressakaan osassa kirjan tapahtumia. Sitten oli tietenkin joukossa ehkä muutama sellainen nimi, jotka sekoittuivat aluksi toistensa kanssa. Esim. Elodin ja Eolian. Toinen on siis ihminen, toinen majatalo 😀 Ja sitten on tietenkin nimiä, jotka eivät jääneet mieleeni (ehkä niiden hankaluuden takia? Vähäisen maininnan vuoksi?). Jos heittäisit esimerkiksi sellaisen nimen minulle, niin osaisin kyllä kertoa, mihin se liittyi kirjassa.

On kyllä aika yleistä, että tällaiset itsekeksityt nimet kuuluvat fantasiaan. Enkä tietenkään tuota moitteena anna, minusta on aina yhtä hienoa nähdä, miten paljon kirjailija on nähnyt vaivaa luodessaan maailmaa ja tarinaa. Se vain tuottaa minulle hieman hankaluuksia muistamisen ja erottamisen kanssa, mikäli ne ovat tarpeeksi ihmeellisiä tai samankaltaisia 😀 Mutta luulen, etten ole ainoa ihminen, jolle ne tuottavat joskus tuskaa. Ja toisaalta, jos nyt lukisin Tuulen nimen uudelleen, väitän, että sen jälkeen voisin osata ja muistaa nimiä paljon paremmin kuin nyt.

Minusta olisi myös todella mahtavaa saada jotenkin tutustua siihen, miten Rothfuss on esimerkiksi kehitellyt kielen muille kansalaisuuksille. Koska en toisaalta ihan usko, että hän on vain lyönyt päänsä näppäimistölle, katsonut, mitä on tullut, ja päättänyt, että tuo tarkoittaa jotakin 😀 Ei, kyllä hän varmasti on miettinyt sitäkin, ennen kun on lähtenyt luomaan jotain kieltä. Kuten vaikkapa siaru: Sohoketh ka Siaru krema’teth tu? (Joka siis tarkoittaa: ”Miten hyvin puhut siarua?”

Tosin pelkään, että nyt kun ylistän tuota kieltenkin keksintöä, niin se on jotain samaa luokkaa, kuin servetit ja niiden taitto: Opetin ysiluokkalaisille vierailijoille viuhkan teon, joka on todella helppo tehdä, mutta sellaisen silmissä, joka ei ole servetin servettiä taitellut, se on todella upea, ja herättää jopa kysymyksiä, miten tekijä on sellaisen osannut tehdä. Eli voi tietysti hyvin olla, että Rothfussilla on ollut jotain hyvin helppo ja yksinkertainen luonti tälle, joka meidän silmissämme näyttää upealta ja sellaiselta, johon on kulutettu aikaa. Mutta ainakin se kertoo siitä, että luoja on onnistunut 🙂

Entäpä nämä keksinnöt ja sympatia? Nuo kaksi laittaa kirjan aikana pohtimaan, miten paljon Rothfuss on opiskellut jotain fysiikkaa tai kemiaa? Itse en ole kummassakaan kovinkaan hyvä, joten minulla ei ole siitä käsitystäkään, miten paljon esimerkiksi sympatiasta (joka on kuin taikomista, vain vähän vaativampaa kuin Harry Potterilla taikasauvan heilauttaminen ja loitsujen huutaminen (enkä nyt halua mitenkään väheksyä!)) on kaikki sidos-jutut ja muut keksittyä ja miten paljon pitää paikkaansa, mutta on se tällaisen maallikon silmissä se vaikuttaa melkeinpä jo ymmärryksen ylittävältä fysiikalta tai kemialta.

Siitä ei siis pääse mihinkään, että jotenkin mieltä kutkuttaisi saada tietää lisää Rothfussin luomistavasta. Juuri siitä, miten kielet ovat Tuulen nimessä syntyneet, millä tavoin sympatian perusteet on luotu, entä ne kaikki keksinnöt, miten paljon ne koettelee luonnon lakeja? On niin paljon, mikä herättää kysymyksiä tarinan ulkopuolella. Ja mikä jotenkin myös houkuttelisi, olisi valuutta. Olisi kiva tietää, mitä esimerkiksi se yksi hopea talentti mahtanesi olla meidän valuutassamme. Todennäköisesti hyvin paljon, mutta olisi se toisaalta kiva olla jonkinlainen käsitys siitä, millaisista rahasummista puhutaan.

Hahmot ovat mielenkiintoisia, ja mielestäni jokaisella hahmolla on juuri niin paljon esiintymistä kirjassa kuin voisi kuvitellakin. Ehkä koko kirjan aikana on olemassa yksi hahmo, joka ilmestyi yhtäkkiä vähän kuin tyhjästä, ja se ei jotenkaan antanut hahmolle saman ”arvoista” ilmestymistapaa, jonka muut hahmot saavat. Siinä, missä muut tulevat mukaan tarinan aikana, niin tämä hahmo vain ”yllättäen” ilmestyy, ja Kvothe sillä hetkellä kertoo pikaisen kertomuksen, miten on henkilön tavannut. Se oli ehkä ainoa kohta, joka hieman ”häiritsi.”

Pidin kyllä kovasti Kvothen hahmosta. Tietysti tässä oli hahmo, joka oppii nopeasti ja tietää paljon, joka välillä päähenkilöissä ärsyttää. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin täydellinen päähenkilö, joka osaa kaiken, onnistuu kaikessa ja niin edelleen. Mutta vaikka Kvothe oli fiksu ja nopea oppimaan, niin silti oli jotenkin ”kiva” seurata, miten hän tekee vaikeita päätöksiä, kenties jopa valitsee väärin, miten hänkin tekee virheitä, ja miten hänelläkin on ongelmia joidekin asioiden kanssa.

Kirjoituskieli oli jotenkin upeaa. Kaunista ja… no, runollista? En tiedä, mutta se oli jotenkin todella kaunista. Oikein ihanaa vaihtelua siihen tavanomaiseen, jota on ehkä enimmäkseen tullut luettua. Myös tunteita oli paljon pelissä, välillä tapahtui, välillä ehkä murehdittiin, tehtiin niitä hankalia päätöksiä, ja mikä parasta, nauraakin välillä sai 🙂

Kuvailua on paljon. Tosin onhan Tuulen nimessä ihan oma maailmansa, jossa kaikki voi olla mitä tahansa. Kuten vaikkapa niitä esineitä, keksintöjä, jotka vaativat sen, että niistä kerrotaan, jotta lukija voi ne kuvitella mielessään edes jotenkin. Myös maisemat ovat saaneet paljon huomiota tarinan aikana. Itselleni tietysti kuvaukset menivät välillä vähän hutaisten lukemalla, mutta luulen, että kun kirjan toisen kerran otan luettavakseni, pystyn siirtämään uteliaisuuteni sen verran odottamaan, että jaksan täydellisesti perehtyä maisemien kuvauksiin 🙂

Ehkä yksi miinus oli pieni fontti, jota kirjassa oli. Ei se toisaalta minua sinällään haitannut, minä luen hyvän kirjan, olipa fontti sitten kuinka pientä tahansa, mutta minulle ehkä se fontti saattoi tehdä sen, etten jaksanut kirjaa lukea kolmea tuntia enempää putkeen. Tosin eipä ne taukojen pitämisetkään haitannut, koska kirjaan oli kuitenkin helppo palata ja kiinnostua.

Kokonaisuudessaan Tuulen nimi on hyvin onnistunut luomus Patrick Rothfussilta! Kirja ei ehkä ole se kaikista nopeatempoisin, sillä siinä käsitellään aika tarkoin Kvothen elämää. Mutta silti kirja on koko ajan mielenkiintoinen. Siitä on helppo myös pitää taukoa, koska tiedät, että innostut kuitenkin siitä yhtä nopeasti uudelleen. Kirjaa on myös vaikea arvata ennalta. Itse ainakin oletin kirjan loppuvan eri tavalla, ehkä jopa eri kohtaan. Kuten on kehuttukin, kirja on tosiaan sellainen kirja, joka hemmottelee fantasian ystävää: Siinä on kaikki, mistä fantasian lukijat pitävät. Ja minun on sanottava, että niinhän se tekee!

Suosittelen siis todella lämpimästi kokeilemaan tätä teosta 🙂 Nopeasti sitä ei kyllä kahlaa läpi, mutta takaan, kuten Robin Hobb’kin on luvannut, ”tämä kirja on kallisarvoisen lukuaikasi arvoinen”.

– Subbe

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: