Jätä kommentti

Alex Scarrow – TimeRiders 8: The Mayan Prophecy

The Mayan Prophecy

Aikamatkaajille on vieläkin epäselvää, onko Waldstein sekopää, vai onko hänellä todella jokin tarkoitus tälle kaikelle. Mitä he tekevät jatkossa? Maddy tahtoo ymmärtää paremmin ja mahdollisesti estää maailmanlopun, Sal puolestaan tahtoo tehdä juuri niin kuin Waldstein sanoo. Entä kuka on henkilö, joka on yrittänyt varoittaa heitä? On tullut aika selvittää, mitä Becksin päähän on lukittuna. Koko totuus on kuitenkin tiukasti suljettuna Becksin päähän, mutta tukiyksikkömme saa silti annettua pienen vihjeen: ”the windtalkers”. He tarttuvat siihen, vaikkakin koko ryhmä ei ole täysin innoissaan tästä viestin selvittelyreissusta. Mutta ennen kuin he voivat lähteä selvittämään, kuka on oikein viestin takana ja mitä kaikki tarkoittaa, he tarvitsevat apua joltakulta, joka ymmärtää muinaisia kieliä, joka osaa ratkaista salaperäisiä kirjoituksia. He tarvitsevat apua joltakin, joka on kerran aikaisemminkin auttanut heitä: Adam Lewis. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö seikkailuun saataisi sekaantumaan muitakin.

Jos joku tosiaan muistaa/keksii, mitä nämä ”Windtalkersit” ovat suomeksi, niin kertokaa ihmeessä. Ymmärtääkseni se on heimon nimi? Kolmannessa kirjassa tämä on vissiin mainittuna (joka, kyllä, on suomeksi), mutta voin nyt myöntää, etten todellakaan enää muista tuollaista mainintaa D: En tiedä, tarvisiko käydä lainaamassa kirja uudelleen ja etsiä se kohta sieltä 😀

No mutta tämä kirja oli huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä. Hyvä on, eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, mutta tämä kirja kiinnosti paljon enemmän kuin edeltäjänsä. Tässä tartuttiin takaisin sarjan pääjuoneen: Siihen, mitä Waldsteinin päässä liikkuu, mikä aikamatkaajien tarkoitus oikeasti on, kuka on se kolmas osapuoli, joka yrittää varoittaa heitä, ja mitä Becksin mieleen on lukittuna. Käymme takaisin näihin asioihin, jotka ainakin minua lukijana kiinnostaa.

Myönnän suoraan, ettei tässäkään vastauksia juurikaan saatu, mutta ainakin he yrittivät niitä etsiä. Tämä oli lähinnä kirja, jossa matkattiin edestakaisin ajasta (ja hieman paikastakin) toiseen, ja myönnän, että onnistuin jo jossain vaiheessa unohtamaan, miksi he alunperin edes lähtivät tutkimaan tätä kadonnutta kaupunkia 😀 Se tosin johtui siitä, että siitä puhuttiin vain alussa, sen jälkeen keskityttiin siihen etenemiseen, kunnes päästiin perille ja tehtävänanto muuttui seuraavaan.

Eli sanottakoot, että edellisestäkin kirjasta olisi saanut kinnostavamman, mikäli siinä olisi edes jotenkin ollut ajatuksena selvittää joitain asioita, mitä ei vielä olla selvitetty.

Itseäni tietenkin hieman huolettaa asia, mikä yleensä huolettaa lukijoita siinä vaiheessa, kun liikaa asioita on vielä selvittämättä, mutta kirjan sivuja/sarjan osia ei ole enää kamalasti jäljellä: Saammeko vastauksia kaikkiin kysymyksiimme, vai jääkö osa asioista arvailujen varaan?

Olen lukenut viimeisen osan takakannen, jonka mukaan voisin epäillä, että Waldsteinin aivoitukset saattaisivat ainakin saada selkoa. Ja se, jos mikä, olisi oikein mukavaa, koska itse olen hyvin kiinnostunut tietää, mikä hänet on ajanut tuohon tilanteeseen ja miksi hän tahtoo todella sen maailmanlopun toteutuvan. Ja samalla hieman kiinnostaa, kenelle Waldstein puhui… olisiko ollut City of Shadows -kirjan epilogissa. Koska hän selvästi pyysi joltakulta saavansa rauhan, että hänen tehtävänsä on täytetty, mutta kenelle hän puhui ja mikä hänen tehtävänsä loppujen lopuksi oli? Ja mitä hän näki, kun matkusti ajassa? Waldsteinin tarina on kuin koko sarja: Ensin kuvittelet ymmärtäväsi, mutta yhtäkkiä eteen heitetäänkin uusi tekijä, joka saa lukijan hämmentymään.

Mutta samalla minua kovasti kiehtoisi tietää, kuka on se henkilö, joka yrittää varoittaa aikamatkaajia. Hyvä on, yksi Waldsteinin työkumppaneista, muistaakseni nimi oli Joseph Olivera, yritti varoittaa sankareitamme, mutta tässä osassa käy ilmi, että joku muukin haluaa jotenkin olla yhteydessä päähenkilöihin ja… no, en tiedä, ehkä varoittaa heitä? Tai kenties kertoa jotakin? Ja sanon, että olen kyllä aika pettynyt, mikäli kaiken tämän jälkeen jätämme hänet kokonaan pois kuvioista.

Tunteellisesti kirja oli aika… surullinen. Kaikki tietävät, että itse ainakin itken kirjoissa ilosta tai surusta. Tässä kirjassa lähinnä surusta. Varsinkin kirjan ensimmäinen luku oli… tunteikas. Siinä kerrottiin Waldsteinin vaimon viimeisistä hetkistä. Minusta se tietenkin oli älyttömän surullista, vaikka nyt, kun mietin asiaa, tajuan jonkin ristiriidan, tai mahdollisesti olen lukenut huolettomasti. Tajusin nimittäin, että Waldstein kertoi julkisesti rakentaneensa aikakoneen voidakseen vielä palata sen verran ajassa taaksepäin, että voisi hyvästellä perheensä. Aloin tässä pohtia, että hetkinen, eikö hän kuitenkin ehtinyt sairaalavuoteelle vaimonsa vierelle käydäkseen viimeisen keskustelun, joka ”tallennettiin” (vaimon osalta) talteen, jotta Waldstein sai sen itselleen käydäkseen sen läpi uudelleen ja uudelleen. Tässä siis kerrottiin ”laitteesta”, jonka tarkoituksena on jotenkin tietokonemaisesti kerätä dataksi kuolevan ihmisen ajatuksia ja ”ominaisuuksia”, tallentaa kuolevan ihmisen viimeiset ajatukset ja hyvästit, mikäli perheenjäsenet eivät ehdi ajoissa paikalle (tosin koska kirja on englanniksi, niin en lupaa, että olen ymmärtänyt kaikkea sataprosenttisen oikein). Ja Waldsteinin vaimon viimeiset sanat olivat selkeästi keskustelumuodossa. Mutta ehkä se laite jotenkin muuttaa ”hyvästien” muoto jotenkin tilanteen mukaan? Sellaiseksi, millaiseksi sureva sitä kaipaa? En tiedä. Tai ehkä Waldstein oli itse sitä jotenkin tuunaillut? Mutta nyt kun silmäilin tuota ensimmäistä lukua tarkistaakseni, mainittiinko siinä tosiaan, että Waldstein olisi ehtinyt sairaalaan vaimonsa hyvästelemään, niin eipä oikeastaan sitä siinä suoraan mainittu. Se luku alkoi sellaisella tavalla, että olisi voinut ajatella, että Waldstein on ollut sairaalassa läsnä.

Kirjan viimeinen luku tietenkin toi esiin jonkun hahmon. Kenet, ei mitään aavistustakaan! En tietenkään tiedä, olenko ohittanut ehkäpä jonkin osion, tai ehkä se mahdollisesti viittaa johonkin hahmoon, joka on pikaisesti mainittu, ja huonon muistini takia olen tietenkin unohtanut koko henkilön 😀 Tosin nimellisesti häntä ei mainittu. Häneen viitattiin ”pyhänä miehenä”. Ja koska hänet mainittiin, niin tietenkin mielenkiinto kasvaa hahmoa kohtaan ja herää kysymys: Mikä on hänen osansa tässä tarinassa. Koska miksi hänestä muuten oltaisiin puhuttu? Tosin mistä tiedän, vaikka kirjailija tahtoo tehdä pientä jäynää ja mainitsee kiusallaan hahmosta, jolla ei ole mitään merkitystä tulevaisuudessa 😀

Sarja on todellakin ollut sellainen, mikä pistää pään pyörälle. Kuten sanoin aiemmin tuolla: Ensin ihmettelet, miten tämä aikamatkustaminen oikein toimii, miten on mahdollista jotkut tietyt asiat, miten Foster voi olla Liam, jne. No sitten kun lopulta saat vastauksia ja alat ymmärtää, niin sitten kehiin heitetään uusi asia, mikä sekoittaa edellisen päätelmän ihan sekaisin, ja sitten yrität taas ymmärtää, että mitä tämä tarkoittaa. Nimittäin sarjan alussa en suuremmin asiaa ajatellut, mutta siinä vaiheessa, kun alettiin alkaa löytää merkkejä siitä, että sankarimme ovat kenties olleet siellä aiemmin, niin aloin pohtia, onko kyseessä kuitenkin merkkejä jonkinlaisesta aikakierteessä, jossa he elävät aina uudelleen ja uudelleen tätä samaa… Sitten annetaan taas viittauksia siihen, ettei niin olekaan, niin annas olla, kun hetken päästä ajatuksesi taas sekoitetaan seuraavalla ajatuksella 😀

Hahmot ovat edelleen ihania ja samaistuttavia, ja selvästi onnistuneita, koska osa saa sinut jopa ärsyyntymään 😀 Itse ainakin välillä vihaan Maddya, koska hän jotenkin… ei ehkä tekeydy, mutta on olevinaan kuin mikäkin ”kovis”, mutta toisaalta pidän myös siitä, että hänellä on tunteet ja hän välittää, vaikka päästääkin suustaan mitä tahansa. Sal on ihana hahmo, jengin pikkusisko, ja minusta on ihanaa, miten Maddy ja Liam silti tiedostavat, että he kolme ovat tärkeimpiä toisilleen, vaikka mukana olisi ketä. En halua tietenkään Rashminia tai muita lytätä, mutta he ovat kuitenkin se pääkolmikko, joka jutun on aloittanut, ja vaikka muutkin varmasti välittävät, minusta on ihanaa, miten juuri Maddy ja Liam juttelevat Salista ja hänen tilastaan, ihan kuin omasta pikkusiskostaan, ja päättävät, et jos joidenkin, niin heidän kahden on pidettävä Salista huolta. Mikä tietenkin itseäni kovasti harmittaa, on se, miten huonosti Sal loppupeleissä otti vastaan totuuden itsestään, ja ”menneisyytensä”, vaikkei varmaa olekaan, miten hänen muistonsa ovat aidot. Ihmettelen, miksei hän tahtonut puhua siitä. Itse ainakin kuvittelen, että Liam ja Maddy olisivat kuunnelleet, ymmärtäneet, ja ehkä ottaneet asiasta selvää, jos Sal olisi niin halunnut. Liam ja Bob ovat selvästi suosikkejani, Becks on edelleen hieman hahmona sellainen, joka on jäänyt tosiaan kaiken tapahtumien vuoksi vähemmälle osalle seikkailuja. Rashim on mukava ja symppis.

No, kuten olette huomanneet, tunteita riitti ja mielenkiinto todellakin pysyi lukijan mukana koko kirjan ajan (tai ainakin minulla pysyi). Odotan tietenkin viimeiseltä osalta niin taka- kuin etukannen perusteella jänniä tilanteita ja vastauksia, jos ei kaikkiin, niin ainakin suurinpaan osaan kysymyksistä 😉

– Subbe

1994, Nicaraguan junge
”So, Billy, here’s a question for you. If you could go anywhere, anytime, where would you want to go?”
Billy hesitated for a moment, giving that some serious thought. ”You say anywhere?”

      Liam grinned. ”Aye. All of history to choose from… so where would you go?”
      He narrowed his eyes. ”I would like to go to Disneyland in United States.”
      ”Disneyland? Seriously?”
      The guide nodded. ”I would meet the Mickey Mouse. And the large Goofy dog.” He resumed hacking again at the undergrowth ahead of them. ”The beautiful princess who is fairest of them all.” He grinned back at Liam. ”She a very pretty dish.”

(- The Mayan Prophecy, s. 183)

Mainokset
Jätä kommentti

Alex Scarrow – TimeRiders 7: The Pirate Kings

The Pirate KingNyt kun päähenkilömme ovat päässeet eroon Waldsteinista, ja määrittävät itselleen uuden tehtävän, he päättävät hieman nauttia tästä vapaudesta. He matkaavat vuoteen 1666 seuraamaan Lontoon suurta tulipaloa. Tuli pääsee kuitenkin yllättämään heidän tarkkailupaikkansa, ja sekasorron keskellä Liam ja Rashim kadottavat Maddyn ja Salin. Tytöt onnistuvat palaamaan takaisin vuoden 1889 Lontooseen, kun puolestaan Liam ja Rashim päätyvät merirosvolaivan miehistöön. Kykenevätkö he selviämään näiden merten kauhujen parissa, ja saako Maddy ja Sal heidät pelastettua?

Hyvä on, minulla on oikeastaan paljon sanottavaa tästä kirjasta, ja pelkäämpä, ettei se oli hyvää. Tai lähinnä tästä voi tulla ”kiusallista”, sillä tiedän/luulen, että ihmiset pitävät tästä kirjasta, mutta samalla myös on varmasti heitä, joihin tämä ei iskenyt. Mutta ei, en aio valehdella teille.

Minulla on tosiaan kestänyt tämän kirjan kanssa kauemmin kuin muiden kanssa, koska yksinkertaisesti en vain jaksanut innostua tästä. En nyt sanoisi, että tämä oli surkea, mutten pitänytkään siitä. Aloitin kirjan aika pian, kun sain edellisen luettua, mutta etenin hyvin hitaasti, koska minun osaltani tässä kirjassa ei ollut sitä, mikä olisi napannut mielenkiintoni ja saanut jatkamaan eteenpäin. Monesti otin kirjan käteeni, luin vähän ja kyllästyin. Pistin kirjan pois, jotta saatoin myöhemmin tai seuraavana päivänä napata sen uudelleen käteeni, jotta sain taas lukea vähän ja pistää kirjan pois. Harkitsin pitkään pikalukua, sellaista, että silmäilisin osan tekstistä, mutta koska kirja on englanniksi, se ei todellakaan ole niin helppoa kuin suomeksi. Myönnän myös, että mielessäni kävi useampaan otteeseen, että jättäisin kirjan lukematta, mutta koska kyseessä on sarja, tiesin, etten voisi tehdä sitä. Samoin harkitsin, että lukisin osia sieltä täältä, mutta pelkoni oli se, että jos kirjassa tulisi jotakin tärkeää sarjan pääjuonen osalta, menettäisin sen aika todennäköisesti. Joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin taistella ja lukea kirja loppuun.

Miksi en pitänyt kirjasta? Suurimmalta osin se johtuu siitä, ettei tässä osassa juurikaan edetty mihinkään. Minun silmissäni tämä kirja oli lähinnä täytettä sarjalle. Tai ainakaan en kokenut lukiessani, että tällä kirjalla tulisi olemaan mitään merkitystä tuleviin osiin. Ja tämä tunne johtuu yksin siitä, että minulla on sellainen olo, että Waldsteinin kanssa on vielä asioita selvittämättä. Jos Waldsteinin ”ura” sarjassa on ohi, niin en todellakaan keksi, miten sarjan voisi jatkua siten, että se jatkuisi järkevästi. Sitä paitsi en koe, että olemme saaneet kaikkia vastauksia kysymyksiimme, ja lupaan, että tämä osa ei vastannut mihinkään: Me emme saaneet mitään uutta tietoa tai koukkua Waldsteinista, emmekä mitään vastauksia kysymyksiin, jotka ovat ilman vastauksia. Joten minusta tämä oli turha. Se ei vastannut mihinkään, eikä saanut minua innostumaan itsestään.

Mutta toisaalta olen miettinyt, miksi tämä on kirjoitettu. Tarkoitus on osoittaa ehkä sitä, mitä voidaan tehdä aikamatkustamisella. Tarkoitus on ollut osoittaa, että jos meillä olisi oikeasti tällainen laite käsissämme, niin matkaisimmeko me oikeastikin ihan vain pelastamassa historiaa, ettei mikään muuttuisi? Tämän on ehkä tarkoitus olla sellainen, mitä voi tapahtua ilman, että kyseessä on tehtävä. Mennään ihailemaan sivusta historiallista tapahtumaa, mutta sitten asiat menevätkin hieman huonolle tolalle. Kadotetaan ystävät ja aletaan etsiä, ei meinata löytää, jne. Ja kuka sanoo, ettei merirosvot olisi mielenkiintoisia? En minä ainakaan!

MUTTA totuus on se, että jos olisin halunnut lukea merirosvoista, olisin netistä etsinyt merirosvokirjallisuutta ja mennyt lainaamaan kirjastosta. Olisin lukenut juuri sitä, mitä olin odottanutkin lukevani. Mutta nyt? Minä olen tosiaan ostanut tämän kirjan, tarkoituksenani tietenkin lukea aikamatkaamisesta, mutta samalla saada selville Waldsteinista ja vastauksia kysymyksiin, jotka kalvavat jokaisen lukijan mieltä. Sainko lukea kyseisistä asioista? En. Ja sen takia olen myös pettynyt tähän osaan, koska… No, kuten sanoin, en koe, että sain lukea juuri siitä, mitä olin ”ilmoittautunut” lukemaan.

Äh, ei ole tarkoitus lytätä koko kirjaa! Oikeasti, monet varmasti rakastavat tätä osaa, ehkä pitävät parhaimpana kaikista näistä yhdeksästä kirjasta! Ja olihan kirjassa varmasti ne tähtihetket, en kiellä sitä. Ja siksi pyydän nöyrästi anteeksi, etten itse löydä kauheasti hyvää sanottavaa tästä kirjasta, koska tästä osasta löysin muutaman muunkin asian, mikä hieman jäi kaivertamaan mieltäni :/

Yksi näistä asioista on Liamin uimataidottomuus ja pelko vedessä olemiseen ja varsinkin sukeltamiseen. Asia, mistä on monesti sarjan edellisissä osissa puhuttu ja mainittu. Joten, luin jännittyneenä, miten Liam ja Rashim pakenevat henkensä edestä tulta ajautuen lopulta laiturille monen muun ihmisen sekaan. He hierovat epätoivoisesti kauppaa pelastajien kanssa, jossa he onnistuvat, mutta heidän pitää uida veneeseen. Rashimille se ei ole ongelma, mutta Liam-parka! Hän kun pelkää vettä, eikä osaa uid-

Ja Liam loikkaa veteen muitta mutkitta ja ui veneelle.

. . . . . . . .

Since when? Oikeasti, MILLOIN?! Olin niin varma lukiessani, että voi Liamia, miten hän oikein selviää tuosta uintipuolesta, miten he selviävät! Mutta sen sijaan Liam tosiaan hyppää veteen ja ui ilman minkäänlaista pelkoa. Olenko oikeasti skipannut jotain, vai liittyykö tämä nyt tähän tyhmään klooniasiaan? Tarkoitan, että nyt, kun Liam tietää olevansa klooni, hän myös tietää, että hänen muistot ja pelot on vain annettu hänelle, niin hän tajuaa, ettei oikeasti pelkää vettä? Pläh! Voisin muuten ostaa tuon teorian, mutta minusta se ei ollut lainkaan uskottava. Luulisi, että siitä pelosta olisi jäänyt muisto tai ajatus, jonka takia hän olisi edes hetken epäröinyt ennen veteen loikkaamista! Mutta kuten sanottua, ei mitään. Olin pettynyt.

Seuraava ärsytykseni aihe oli Rashim, joka on vaikuttanut niin mukavalta, mutta tässä osassa hänellä nousi tosiaan jonkinlainen neste päähän ja pahasti. Inhimillistä, kyllä, että kun saa yhtäkkiä laivaston haltuunsa ja onnistuu asioissa, niin tulee vain ahneemmaksi maineelle, kunnialle ja rahalle. Hänellä on pointtia, kun hän sanoo, ettei Maddy ja Sal välttämättä löydä heitä ikinä, mutta itseäni se lähinnä ärsytti, koska ovathan he löytäneet Liamin pahemmistakin paikoista. Ja jos saan olla rehellinen, niin ihmettelen syvästi sitä, että vallattuaan laivan, mikseivät he palanneet takaisin Lontooseen ja maihin? Tai miksi he eivät jääneet Jamaicalla maihin ja odottaneet ehkä siellä, että heidät löydetään? Toisaalta merirosvoilulla kieltämättä saisi paremmin huomiota, jos muuttaa historiaa tarpeeksi.

Mutta tosiaan, itseäni hirvitti se, miten Rashimilla nousi koko juttu päähän. Onneksi hänellä oli Liam mukana, koska hän sentään pysyi pää kylmänä ja järkevänä.

Mutta jotain hyvääkin kirjassa oli! Pidin kovasti siitä, miten päähenkilöt eivät ole mitään supersankareita, jotka ryntäävät taisteluun ilman pelkoa. Oikeasti, minusta oli todella ihanaa lukea, miten ainakin Rashmin osoitti pelkoa, kun oli aika taistella. Ja tietenkin Liamkin on osoittanut sitä sarjan alkuosissa, vaikka tässä osassa kävi vähän ilmi, ettei hän ehkä kavahdakaan sitä taistelua niin kovasti enää. Kenties vaikutusta sillä, että hän tietää, ettei ole ihminen? Vai onko kyseessä hahmon kehittyminen?

Mikä myös hieman harmittaa itseäni, on ehkä se, miten huonosti Sal on ottanut totuuden itsesään ja muista. Siinä, missä Maddy ja Liam elävät elämäänsä niillä, mitä heillä on, Sal puolestaan on vain tarttunut siihen ajatukseen, ettei hän ole mitään. Toisaalta en ehkä vain osaa ymmärtää sitä, koska en ole vastaavassa tilanteessa. Mutta luulisin, että ystävien avulla ainakin jatkaisin, kuten Liam ja Maddy ovat tehneet. Tai ehkä kyseessä on ikä? Totuus, että Sal on nuorempi? En tiedä. Tai ehkä hän vain tarvitsee enemmän aikaa? Kuka tietää, mutta sen tiedän tämän kirjan jälkeen, että Salille on todella tärkeää saada tietää, onko oikeaa Salia ikinä ollut olemassakaan. Mietin kuitenkin, miksi hän niin kovasti halusi tietää? Tarkoitan, että kaiken sen jälkeen, mitä Maddy sai edellisessä osassa selville, niin en usko, että Salin tarina olisi yhtään sen parempi. Samalla en voi olla miettimättä, mitä mahtaa Salin päässä liikkua. En nimittäin voi olla miettimättä, tuleeko tästä jonkinlaisia seuraamuksia sen vuoksi, ettei Sal voi vain hyväksyä totuutta? Toivon todella, että hän hyväksyisi sen ja nauttisi elämästään Maddyn, Liamin ja muiden kanssa.

Mutta jos olette lukemassa tätä kirjaa ja mietitte, että pitäisikö hypätä tämän osan yli, niin törkeenä vinkkinä kerron, että lukekaa edes sen verran, että luette Salin osiot. Nimittäin kirjan viimeinen luku oli jotain sellaista, minkä voisin kuvitella viittaavan johonkin tulevaan… Ja tämän takia hieman pelkään Salin vuoksi.

Kaipasin vähän Bobia. Toki Becksiäkin hieman, mutta Becks on jotenkin jäänyt kaiken tapahtuneen keskellä kovin häälyväiseksi hahmoksi. Mutta Bob, joka on kanssamme seikkailleet, on tietenkin päässyt lähemmäksi lukijaa, ja myönnän, että kaipasin häntä. Toki häntä oli vaikea tähän tarinaan saada mukaan, koska hän ei ollut poikien mukana, eikä heidän ”päämajassaan” juurikaan ollut mitään, miten tuoda häntä esiin, mutta toivon todella, että ehkä seuraavissa osissa hän pääsee hieman enemmän esille.

Yleisesti ottaen voin sanoa, että omaan makuuni tämä oli varmaan tämän sarjan huonoin osa. Toki kuten mainitsin, jos tosiaan miettii tämän osan skippaamista, niin tällä hetkellä suosittelen, että luette tosiaan edes sen, mitä Sal puuhailee. Muuten en ainakaan koe, että kirjasta menettäisi mitään, mikäli sen jättäisikin välistä. Mutta toisaalta, voin olla väärässä, sillä kuka tietää, vaikka seuraavassa osassa viitataankin johonkin tämän kirjan tapahtumiin 😀

”The Mayan Prophecy” on seuraava osa, ja toivon todella, että se herättää jälleen mielenkiintoni takaisin siihen, mitä se on ollut ennen tätä seitsemännettä osaa 😀 Saapi nähdä, mitä kahdeksas kirja tuo tullessaan!

– Subbe

Rashim tapped the side of his nose. ”I am still refining my ideas. Soon.”
”Well, I’m going to suggest an idea.”

      ”What?”
      ”If we’re going to make this ship famous… infamous even… then I suggest we change her name.”
”To what?”
Liam rolled his eyes. ”Well, obviously to something that will jump out at Maddy and slap her in the face.”
Rashim looked none the wiser.
”The 
Pandora, of course.”

(- The Pirate Kings, s. 182)

Jätä kommentti

Alex Scarrow – TimeRiders 6: City of Shadows

City of ShadowsMaddy, Liam, Sal, heidän tukiyksikkönsä sekä uudet ystävät Rashim ja SpongeBubba aloittavat karkumatkan. Heillä on edelleen perässä kaksi tukiyksikköä, jotka tahtovat heidät pois päiviltä, ja sehän ei sovi aikamatkaajille. He karkaavat New Yorkista Bostonin kautta vuoden 1888 Lontooseen, jossa Viiltäjä-Jack juoksee kaduilla vapaana. Jokin kuitenkin muuttuu: Viiltäjä-Jack ei saakaan tehtyä viimeistä murhaansa ja tulevaisuus alkaa muuttua. Kysymys kuuluukin: Kaiken sen jälkeen, mitä sankarimme ovat saaneet selville, aikovatko he muuttaa historian takaisin ennalleen vai antaa asian olla?

Täytyy sanoa, että voi olla todella vaikea kertoa tästä kirjasta ilman spoilereita. Kirja on nimittäin tapahtumarikas ja suurimmat vastaukset tulevat keskellä kirjaa. KYLLÄ!

Pidin kovasti jälleen siitä, miten tiimi pysyi yhdessä ja he lähtivät karkumatkalle. Siinä, että tiimi on yhdessä, pääsee paremmin kokemaan sen heidän suhteensa toisiinsa. En osaa selittää paremmin, ehkä se johtuu siitä, että monesti on ollut niin, että tiimi joutuu erilleen ja yleensä se on Liam ja Bob, jotka matkustavat ajassa, ja sitten tytöt ovat tukikohdassa tai missä ikinä ovatkaan. Seuraamme niin sanotusti vain niitä tiettyjä hahmoja, jotka keskustelevat keskenään. Mutta nyt kun he ovat yhdessä, niin he puhuvat keskenään paljon enemmän ja heidän suhteensa toisiinsa selkenee enemmän. Kuten juuri se, että he ovat perhe ja he huolehtivat toisistaan.

Olen varmaan kolmannesta kirjasta lähtien parittanut hiljaa mielessäni Liamia ja Maddya yhteen. Se ehkä enemmänkin johtuu siitä, että jotenkin Maddy on Liamia kohtaan… En tiedä, huolehtivainen ja murehtii hänestä. Ja vaikka he nyt ovatkin eri ajoista, ja Maddya turhauttaa se, miten vähän Liam tietää, niin silti he kuitenkin tulevat tosi hyvin toimeen keskenään. Siinä, missä Sal on selvästi perheen pikkusisko, niin Liamin ja Maddyn välillä näen jotain enemmän.

Maddyyn olen pettynyt. Koska olen päättänyt tehdä ns. arvosteluja ilman spoilereita (tai ainakin ilman suurimpia spoilereita), niin minun on todella vaikea ehkä selittää teille, miksi olen Maddyyn pettynyt. Mutta yritetään. Se johtuu siitä, että kuten edeltäjissään, niin kirjassa sattuu ja tapahtuu. He kokevat kaikenlaisia käänteitä, jotka iskevät syvemmälle tunteisiin kuin toiset. Ja mikä eniten ärsyttää, on se, että tässäkin kirjassa tuli hetki, mikä osui ja upposi, pisti porukan hiljaiseksi. Mutta sen sijaan, että erityisesti Maddy olisi ajatellut asioita, niin hän ei tehnyt sitä. Ei ainakaan siten, että lukija olisi saanut tietää siitä. Siis mitä ihmettä? Miksei? Hän elää kuin mitään ei olisikaan tapahtunut! Oikei, ymmärrän, että heidän on jatkettava pakomatkaa ja suunnitella, mitä seuraavaksi, mutta silti itseäni hieman kismittää se, miten kirjailija on vain ohittanut asian olemalla kirjoittamatta siitä.

Se, että moni asia paljastuu kirjan keskivälissä, saa kirjan loppuosan tuntumaan turhalta. Tai lähinnä siltä, että koska tämä kirja kertoo aikamatkaajista, niin jotain on pakko tapahtua. Kyllä, kirjan lopulla on kyllä merkityksensä, ja kyllä, heidän on saatava uusi päämaja ja niin edelleen, mutta silti jäin sitä miettimään, että nyt kun kaikki jännittävimmät on tapahtunut ja paljastunut, niin totta kai odotukset loppua kohti nousee, koska odotat vielä enemmän. Kirjat, ainakin sarjat, joille on jatko-osia, on tapana lopettaa jännittävästi, siten, että sinun on pakko lukea seuraavat osat.

Ja älkää ymmärtäkö väärin: Kyllä, meille annettiin tässäkin kirjassa se koukku viimeisessä luvussa, mihin tartutaan ja halutaan tietää lisää, mutta se, että kun suurin osa jännittävistä asioista paljastuu puolessa välissä kirjaa, niin se loppuosio jää hieman varjoon ja ehkä saa jotkut lukijat hieman turhautumaan. Itse ainakin jäin miettimään sitä, että tämän kirjan loppuosan tapahtumat eivät ehkä olisi olleet välttämättömiä. Tietyllä tavalla ehkä hieman tuntui siltä, että kirjaa pitkitettiin, että se viimeiset sata sivua olivat ehkä ennemminkin täytettä. Sen olisi ehkä voinut tiivistää seuraavan kirjan alkuun. Mutta kuten sanottua, niillä tapahtumilla oli kyllä oma merkityksensä ja kenties se tuntui vain niin ”pliisulta” sen jälkeen, kun kaikki jännimmät on jo luettu.

Mitä Waldsteiniin tulee, juttu on edelleen hyvin sekava. Osaako kukaan vielä tässäkään vaiheessa sarjaa tietää, mikä tämän miehen perimmäinen tarkoitus on? Tuntuu nyt hassulta ajatella, että kun aloitin tämän sarjan ja luin ensimmäisen osan, niin en osannut edes kuvitella, että Waldsteinilla tulisi olemaan suurempikin osa tässä sarjassa. Minä kun kuvittelin ihan, että mies on ollut ja mennyt, hieno yksityiskohta sarjassa, joka mainitaan tärkeänä henkilönä. Nyt sen huomaa, että sillä olikin suurempi merkitys, miksi se nimi on tiputettu esiin heti ensimmäisessä osassa 😀

Taidan kuitenkin jättää tämän ”avautumisen” tähän. Tämä kirja ei siis ollut huonoin tähän astisista, mitä olen lukenut, ei todellakaan, mutta moni asia sai jo paljon vastauksia, mikä jotenkin tekee minun ns. arvostelustani todella hankalaa, koska en vain voi tarttua niihin ja kertoa, mitä ajattelen. Myönnän, että tulin tässä hieman ajatelleeksi, että miksi olen tehnyt blogin, jossa ei olisi spoilereita, koska harva varmaan lukee kirja-arvosteluja ennen kirjan lukemista? Mutta sitten myös tajusin, että itse olen ainakin johonkin koulujuttuihin etsinyt netistä kirjojen juonia, että olen osannut valita, mitä haluaisin lukea. Taisin ajatella aikoinani blogini sellaiseksi, että täältä voitaisiin hieman lukea, onko jokin kirja lukemisen arvoinen vai ei. Mutta en tiedä, olenko juurikaan onnistunut siinä, mitä olen blogini kanssa lähtenyt hakemaan :’D

Mutta pidemmittä puheitta jätän tämän kirjan nyt rauhaan ja pureudun seuraavaan osaan, jossa päästään tutustumaan merirosvojen aikaan.

– Subbe

Faith picked her zigzagging target out of the retreating stampeding crowd. She levelled  the .40 Smith & Wesson. Now the thing had a fresh clips, she resolved to empty all twelve rounds in several controlled double-taps. To be absolutely certain of killing the target. As she aimed down the short barrel, she caught sight of one of the other targets: Saleena Vikram. Both girls tangled with each other for a moment, then, turning their backs to her, ran away hand in hand.
Two for the price of one. Faith nodded. Pleased with herself for producing an appropriate saying for the occasion.

(- City of Shadows, s. 130)

Jätä kommentti

Alex Scarrow – TimeRiders 5: Gates of Rome

Gates of RomeVuonna 2070 maailmanloppu kolkuttaa ovella. Dr. Rashim Anwar johtaa projektia, jonka tarkoituksena on siirtää satoja amerikkalaisia vuoteen 54 jKr., tarkoituksena kukistaa Rooman valtakunta. Moni asia menee kuitenkin pieleen, eikä suunnitelma etene lainkaan käsikirjoituksen mukaan. Tämä alkaa tietenkin heijastua vuoden 2001 New Yorkissa, jossa Maddy, Liam, Sal ja Bob taistelevat ratkaisemattomien mysteerien kanssa. Rooman tapauksesta ei kuitenkaan tule yhtään sen helpompi kuin edellisistäkään tapauksista. Tällä kertaa pakkaa sekoittaa salamurhaajat, jotka tulevaisuudesta ovat tulleet tappamaan sankarimme. He pakenevat menneisyyteen, mutta sen lisäksi, että heidän on saatava Rooma takaisin järjestykseen, heidän on myös keksittävä keino, miten he voivat palata takaisin vuoteen 2001.

No niin, sarjan puoliväli on ohitettu, ja täytyy sanoa, että kyllä kirjailija osaa sitten herättää uteliaisuutta. Minun on pakko myöntää, että tällä kertaa olen todella kiinnostunut juuri siitä asiasta, mistä meille annetaan kirjan alussa vain pieni maistiainen. Minua on itseäni alkanut tuhottomasti kiinnostamaan Waldstein ja tämä hänen projektinsa, jota meille tässä hiljalleen availlaan. Oikeastaan tämä kirja antaa sinun heittää ajatuksesi ja mielipiteesi suuntaan ja toiseen. Olen tosiaan viime kirjasta lähtien pohtinut, onko Waldstein hyvis vai pahis. Alkaa olla ehkäpä selvää, että Waldstein on ”Aikamatkaajien” takana, että hän on kehitellyt järjestön, jonka tarkoitus on juurikin estää historian muuttuminen. Ja toisaalta, miksipäs ei. Hän on itse ollut vahvasti sitä mieltä, ettei aikamatkustamista tulisi suosia, eikä menneisyyttä pidä käpelöidä. Lojaaleilla Aikamatkaajilla, jotka vahtisivat tapahtumia, hän varmistaisi, ettei kukaan tekisi mitään typerää.

Mutta silti se samalla hieman taistelee Waldsteinin mielipidettä vastaan. Toisaalta ymmärrän, ettei kukaan voi mitenkään vahtia, ettei kukaan rakenna aikakoneita saati käytä niitä, minkä takia Aikamatkaajat ovat ”hyödyllisiä”, mutta silti tämä hieman sotii sitä vastaan, että Waldstein vastustaa aikamatkustamista. Mitä tarkoitan, on se, että hän on itse sanonut, ettei aikaan pidä kajota. Hän on taistellut sen eteen, että aikakoneita ei enää olisi. Toki hän ei ole omaa konettaan hävittänyt, mutta mikäli hän on kehitellyt tämän salaisen järjestön, hänen (tai jonkun muun) on ollut pakko rakentaa aikakone, ellei peräti useampiakin. Tietyllä tavalla se riitelee Waldsteinin ajatuksen kanssa, ja laittaa miettimään, että mitä jos se onkin Waldstein, joka yrittää ehkä omalla tavallaan pyyhkäistä Aikamatkaajia pois? Tai kenties hän on vasta myöhemmin tajunnut Aikamatkustajat virheeksi?

Tai sitten voi olla, ettei Waldsteiniä voi luokitella hyväksi tai pahaksi. Tässä sarjassa on todella monta hahmoa, jotka ovat menneet menneisyyteen, mutta loppujen lopuksi heidän tarkoituksensa on ollut, mikäli niin voi sanoa, hyvä. Tai kuten jonkun muun blogista luin, niin itsekkäät. Toisaalta en osaa ajatella henkilöä itsekkääksi, joka haluaa muuttaa koko ihmiskunnan elämää paremmaksi. Toisaalta se ei ole niin helppoa, ja on oikeastaan vaikeaa tulkita, missä kohtaa historiaa olisi hyvä muuttaa menneisyyttä, että tulevaisuus olisi parempi. Ei se ole niin yksinkertaista. Kuten sarjassa olemme jo monesti huomanneet, vaikka tarkoituksena on ollut kukoistavampi ja parempi tulevaisuus, niin monesti se muokattu tulevaisuus on ollut pelkkä kaaos. Kuten tuolla aikaisemmin totesin, ehkäpä Waldstein on hahmo, joka ensin päätti tehdä tämän järjestön estääkseen historian muuttamisen, mutta ehkäpä myöhemmin tullut toisiin ajatuksiin? Tosin mikään ei ole vielä varmaa, sillä mitään ei ole vielä kunnolla ”varmistettu” pitävän paikkaansa. Kunhan itse pohdiskelen näitä asioita 😀

Kirjan lukeneet siis varmasti ymmärtävät, miksi Waldstein kiinnostaa minua tällä hetkellä niin kovasti ja miksi on niin vaikeaa muodostaa epäilyä siitä, minkälaista roolia kyseinen mies oikein kantaa tässä tarinassa.

Tuomiopäivän koodissa puhuttiin aika paljon maailmanlopusta. Lukiessani mietin kovasti, että milloinkohan tämä maailmanloppu mahtaa olla, sillä silloin ei vuosilukuja mainittu. Tietenkin se silloin minua kovasti kiinnosti. Miten pitkälle ihmiskunta eläisi, milloin on tulossa seinä vastaan? Tajusin kuitenkin vasta nyt, että kirjoittaessani kolmannesta kirjasta blogiini en huomannut pohtia asiaa lainkaan, vaikka se kysymys oli käynyt mielessäni. Toisaalta harmi, koska nyt ainakin viitattiin siihen, että vuonna 2070 maailma vetelee viimeisiään.

Olen ensimmäisestä osasta lähtien tykännyt hahmoista omalla tavallani. Olen kovasti myös tykästynyt tukiyksiköihin, Bobiin ja Becksiin, ja tässä kirjassa tykästyin kovasti myös tietokone-Bobiin. Se johtuu paljolti siitä, että ensimmäisestä Bobista on jäänyt tietokoneeseen jälki. Minusta on kovin suloista, miten tässä kirjassa pääsimme hieman tietokone-Bobin sisään ja saimme huomata, että vaikka onkin olemassa vielä jokin ylempitaho, mitä tietokone-Bob ei voi lukita ulkopuolelle, niin hän on silti kykenevä ajattelemaan itsenäisesti ja tekemään päätöksiä, kenties jopa huijaamaan. Ja halu oppia ilmehtimään ja ymmärtämään.

Tietenkin tukiyksiköiden ja tietokoneen on aika vaarallista ajatella tai tuntea, koska siinä voi käydä myös niin, että tukiyksiköt ja tietokone alkaa elää omaa elämäänsä ja ennen pitkään ehkäpä pettää ”omistajansa”. Silti minusta on jotenkin kovin söpöä ja ihanaa, miten jopa tietokone-Bobilla on sen verran tunteita, että hän on todellakin kiintynyt Maddyyn, Liamiin ja Saliin, ja ajattelee heitä tiiminään. Olihan se söpöä jo silloin, kun Bob ja Becks alkoivat osoittamaan, miten paljon he välittävät tiimistään, mutta se, että vielä tietokone-Bobkin…

On myös ollut todella hauska lukea tukiyksiköiden kulmasta tätä sarjaa, ovathan he kuitenkin ihan eri sarjaa kuin ihmiset. Heillä on paljon opittavaa ihmisistä ja siitä, miten tulkita asioita. Ehkä se on juuri niitä asioita, mitkä saavat lukijan nauramaan. Heillä on niin omat ja sekaiset ajatuksensa, kun he yrittävät ymmärtää jotakin, tai sitten he menevät sanomaan jotakin, mikä ei kyseiseen tilanteeseen oikein sovi 😀

Minun on pakko myöntää, että itseäni hieman ärsyttää Maddy, joka tekee jotenkin suuren numeron juuri siitä, että hänestä on valittu johtaja. Ymmärrän kyllä yskän, mutta jos se ottaa hänelle noin kovasti luonteelle, niin miksi ihmeessä hän ei esimerkiksi sano muille, että päätetään yhdessä asioista tai kertokaa, mitä mieltä te olette? Miksei hän ns. jaa sitä vastuuta? Se, että Liam ja Sal ehdottelisivat ja antaisivat omia mielipiteitään varmasti helpottaisi Maddyn taakkaa. Ja ei se tietenkään tarkoita, että kaikki kolme johtaisivat: He kaikki osallistuisivat ideoiden kehittelyyn ja mielipiteisiin, mutta Maddy tekisi viimeisen päätöksen.

Kirja oli tosiaan tälläkin kertaa jännittävä. En oikeastaan tiedä, ehkä hitusen arvattavakin jossain vaiheessa. Ainakin itse hieman osasin arvata, miten tässä käy, mutta samalla myönnän, että pelkäsin pahimman tapahtuvan. Voin myöntää, että yritin kauhuissani ajatusten voimalla lähettää apuviestejä kirjan hahmoille :’D Kirja tosiaan poikkesi edeltäjistään jälleen kerran, vaikka myönnän, että alku oli jotenkin aika hidastempoinen. En oikein osaa päättää, oliko se hyvä vai huono asia. Toisaalta hyvin pohjustettu tarina on parempi kuin se, että jätetään ihan arvailujen varaan. Ja vaikka alkua pohjustettiinkin, niin silti meille jätettiin joitakin asioita auki, mikä piti sitä mielenkiintoa yllä. Halua lukea, jotta saisimme tietää, mitä on tapahtunut 😀

Mistä lähinnä olin yllättynyt, oli se, että kerrankin kaikki sankarimme olivat samaan aikaan samassa paikassa 😀 Koska useinhan käy niin, että vähintään yksi, ellei kaikki, on ihan eri puolilla tarinaa, kunnes lopulta löydetään yhteen. Olin siis myös varma, että tässäkin päädytään ympäri Roomaa, vaikka järkeen tietenkin olisi käynyt, että he päätyisivät samaan paikkaan. Minua ei myöskään yllättänyt se, etteivät suunnitelmat menneet kuin olisi pitänyt, mutta samalla olen hieman yllättynyt, miten ”helposti” sankarimme kuitenkin selvisivät viimeisestä pinnistyksestä. Toisaalta se oli mukavaa vaihtelua, ja toi sen arvaamattomuuden, koska myönnän, että itse ainakin odotin jotain yllätyshyökkäyksiä tai jotain muuta arvaamatonta.

Älkää ymmärtäkö väärin: Minun makuuni kirja ei siis ollut tylsä. Tapahtumia riitti ja hieman saimme vastauksia kysymyksiimme. Vain hieman, vaan ovatko ne kuitenkaan oikeita vastauksia? Odotan oikeastaan jo innolla, että pääsen seuraavan osan kimppuun, koska kun vilkaisin City of Shadowsin takakantta, niin viimeinen lause ainakin lupaili jotakin hyvin mielenkiintoista 😉 Satuin myös vilkaisemaan ensimmäisen luvun ensimmäistä sivua ja tajusin, miten paljon olisin jo halunnut päästä siihen käsikis 😀

Palatkaamme asiaan seuraavan osan merkeissä 😉

– Subbe

Computer-Bob didn’t have emotions. Not really. He had files. They were useful back when he used to live inside a W.G. Systems wafer-processor, inside an engineered human body when those files could be used to stimulate muscle movements… a smile, for example. He missed that. Missed the ability to use those files in a meaningful way. Oh, but actually he decided he could. It wasn’t quite the same thing, but it was good enough. The tachyon signal appeared to be good news. It seemed that his team, or at least some of them, were alive still. Cause for some sort of a celebration.
      The cursor scuttled along, albeit briefly, to form three ASCII characters.
      > 😎

(- Gates of Rome, s. 434)

Jätä kommentti

Alex Scarrow – TimeRiders 4: The Eternal War

The Eternal WarTällä kertaa ystävämme yllättäen huomaavat, että historiasta tärkeä henkilö nimeltään Abraham Lincoln on kadonnut kokonaan. Tämä herättää ihmetystä, ja pienten selvittelyjen jälkeen selviääkin, että Lincoln on kuollut vuonna 1831. Tehtävä on helppo: Estetään Lincolnin ennenaikainen kuolema. Ja siinä he onnistuvat, mutta kaikki ei mene kuin olisi pitänyt: Palatessaan takaisin vuoden 2001 New Yorkiin he tuovat huomaamattaan mukanaan uteliaan, suurisuisen Abraham Lincolnin, joka pian katoaa New Yorkin uumeniin, eikä mene aikaakaan, kun New Yorkista tuleekin autio taistelutantere: Sisällissota ei koskaan tullutkaan päätökseen.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa, TimeRiders ja Saalistajan ajassa olemme ainakin kerran, ellemme muutamaankin otteeseen, törmänneet nimeen Roald Waldstein: Mies, joka kehitti ensimmäisen toimivan aikakoneen. Tuomiopäivän koodissa saimme lukea viimeinkin pätkän journalistien näkökulmasta, miten vuonna 2044 Waldstein matkaa ensimmäistä kertaa ajassa, ja palaa takaisin ihan eri ihmisenä. Tässä osassa saamme seurata, miten vuonna 2051 Joseph Olivera tapaa Waldsteinin. Heidän keskustelunsa pyörii lähinnä siinä, mitä he ajattelevat aikamatkaamisesta, ja miten vaarallista se on. Ja koska minulla on kiva tapa jakaa täällä ajatuksiani lukemastani, niin nyt on pakko tunnustaa: Alkoi ensimmäisen luvun jälkeen herätä pieni epäilys, että onkohan tällä Waldsteinilla sittenkin jokin suurempi merkitys tarinassa kuin pelkästään henkilönä, joka meni ja onnistui aikakoneen rakentamisessa? Oikeasti! Tietenkin vasta aika näyttää, mutta tuli ihan sellainen olo tämän jälkeen, että ehkäpä Waldstein ei olekaan pelkkä ohikulkija. Kenties hänellä on jokin suurempi osa tässä tarinassa. Mutta onko se hyvä vai paha? Se jää nähtäväksi.

Okei, voin myöntää, että englantia on kyllä hitusen haastavampi lukea kuin omaa äidinkieltään. Kuten aiemmin sanoin, niin kirjan juonen irtisaamiseen kielitaitoni on hyvä. Mutta sitten ovat ne pienet kuvailut, jotka sisältävät sanoja, jotka eivät kerro minulle mitään. Toki voisin aina ottaa sanakirjan ja suomentaa, mutta voin myöntää heti alkajaisiksi, ettei oma mielenkiintoni pysyisi kauaakaan kirjassa, kun suurin osa ajastani menisi sanojen kääntämiseen. Tietyllä tavalla se harmittaa, koska nytkin itselleni hieman jäi sellainen olo, etten saanut ihan kaikkea irti kirjasta. Hyvänä esimerkkinä ovat uudet oliot, jotka tarinassa ilmestyivät mukaan. Älkää vain kysykö, miltä ne näyttivät 😀  Mutten kuten sanottua, punaisen langan ja ne tärkeimmät tapahtumat ja asiat sain kyllä irti, joten niillä mennään 😉

Toisaalta kokemus lukea englanniksi oli myöskin kiehtova. Tosin ihmiselle, joka on vain opiskellut jonkin verran englantia, oli pieni hämmennys ensin puheissa paljastuvat lyhenteet ja murteet. En kuitenkaan ole niin hyvä englannissa. Mutta toisaalta se toi itse hahmoihin väriä. Esim. Liamilla on tapana vastata Aye, jonka oletan jotenkin liittyvän irlantiin tai sitten johonkin laivasanastoon 😀 Tietenkin se suomennetaan ”kyllä” tai ”joo”. Myös ”Jay-zus” huvitti, koska oletan jälleen kerran, että se on kirjoitettu juuri niin kuin se lausuttaisiin 😀 Myös Salin ”Jahulla” ja ”Chuddah” (ja mikäli niitä muitakin on, en muista?) ovat kivoja yksityiskohtia, vaikkakin en tiedä, mitä niiden on tarkoitus tarkoittaa. Huudahduksia, toki, mutta ovatko nuo kenties jotain intialaisten jumalten tai epäjumalten nimiä? Hyvin nopealla googlailulla en saanut mitään järkeviä vastauksia. Mutta voin myöntää, että mikäli noita on suomennettu, niin en kyllä äkkiseltään muistaisi, että omiin silmiini olisi osunut. Tai sitten Salin suu on ollut ensimmäisissä osissa ”puhtaampi”, mikäli niin voi sanoa. Mutta kuten olin sanomassa, omalla tavallaan englanniksi lukiessa sai hieman enemmän irti tällaisia yksityiskohtia, mitä ei tietenkään suomennettaessa enää ole.

Neljäs kirja oli todella kivaa vaihtelua sarjalle, sillä kuten sanoin, tällä kertaa seikkailu käytiin vuoden 2001 New Yorkissa menneisyyden sijaan. Oikeastaan tämän kirjan huumoriosio painottui innostuneeseen ja suorapuheiseen Abraham Lincolniin, josta oli kirjan alusta lähtien ongelmia. Hauskuutta toi se, miten tuo vielä nuori herrasmies oli kovin vikkelä jaloistaan, ja miten äkkiä hän sai itsensä ongelmiin ihan vain siksi, että avasi suunsa liian suurelle 😀 Tietenkin vitsit vähenevät, kun maailma muuttuu täysin erilaiseksi, mitä se on ollut, mutta pieni huumorin pilkahdus sieltäkin löytyy, kun sisällissodan kummankin puolen everstit eivät otakaan taisteluaan tarpeeksi vakavasti 😉 Mutta kuten edeltäjänsä, mielenkiinto pysyy yllä, kun tapahtumia riittää! Jälleen saamme jännittää, millaisia käänteitä tapahtumat saavat ja onko aikaa riittävästi.

Tällä kertaa myös ystävämme Sal pääsi enemmän valokeilaan kuin ensimmäisissä kirjoissa. Jostain syystä en ole yllättynyt, että juuri satuin kolmannen osan puolesta puhumaan, miten harmillista on, kun nuorin jäsen on jäänyt niin kovasti varjoon. Tällä kertaa Sal pääsee Liamin mukaan kenttätöihin, vaikka Maddy on hieman vastaan – ja miksi ei, koska onhan Sal tiimin silmät, ja nuori. Kuten olemme todenneet, Liam on kokenut ja nähnyt yhtä jos toista reissuillaan. Tosin totta on, että tarkkailijan roolinsa takia Sal on jäänyt varjoon. Joten oli kivaa vaihtelua, että Sal pääsi seikkailulle Liamin ja Bobin kanssa.

Oikeastaan minusta on todella ihanaa, miten tiimistä on tullut oma pieni perheensä. Esimerkiksi Liamista ja Salista näkee sisarussuhteen. Minusta on suloista, miten paljon Liam välittää Salista, miten valmis hän on suojelemaan häntä, vaikka ei olekaan kaikista rohkein ihminen. Tosin minusta tuntuu, että Liamista on tullut rohkeampi ja hän pystyy pitämään päänsä kylmänä. Hyvä on, tässä tarinassa ei tosiaan oltu missään menneisyydessä jumissa, mutta olihan vaihtoehtoisessa nykypäivässä ihan tarpeeksi menoa ja meininkiä. Hän piti huolen, että Sal ja Lincoln olivat turvassa, säntäsi heidän avukseen heti kuin kykeni, eikä suuremmin saanut mitään paniikkia, kun asiat eivät menneetkään ihan niin kuin oli suunniteltu. Ja mikä on mahtavaa, hän silti kuuntelee ja luottaa Salin mielipiteisiin ja ajatuksiin, mitä ikinä sitten onkaan tapahtunut 🙂

Kiitos New Yorkille, myös Maddylla oli kädet täynnä töitä. Mitä tällä tarkoitan, on se, että tällä kertaa meidän ei tarvitse lukea vain siitä, miten Maddy odottelee ja käy kurkkimassa ovelta, miten New York on muuttunut. Toki hän on edelleen stressaava ihminen, ja menee shokkiin (tai jotain vastaavaa), kun kaikki näyttää epätoivoiselta. Mutta mikä Maddyssa on muuttunut, on se, että hän alkaa viimeinkin tajuta, että hänkin välittää heidän tukiyksiköistään, Bobista ja Becksistä. Hän on vähän pilkannut Liamia siitä, miten kiintynyt poika on kaksikkoon, ja on pitänyt heitä lähinnä robotteina. Minusta on hienoa omalla tavallaan, että viimeinkin hän huomaa itsekin välittävänsä heidän tukiyksiköistä, että hänkin on kiintynyt heihin. He ovat osa heidän pientä perhettään.

Olen edelleen todella kiinnostunut sarjasta ja tietenkin aikamatkaamisesta. Mikä tosiaan kiehtoo, on historialliset hahmot. Hyvä on, tiedän, että tämä sarja on fiktiivinen, vaikka faktoja tässä onkin käytetty historiastamme. Mutta se on mielenkiintoista, miten Scarrow on ottanut historiallisia henkilöitä, joille hän kirjoittaa seikkailuja. Kuten Abraham Lincoln. Minusta oli jotenkin mielenkiintoista ajatella, että oliko hän nuorena tuollainen vikkelä ja suurisuinen herrasmies, joka joutu ongelmiin 😀 Miten innostunut hän oli nykymaailmasta? Miten itsepäinen hän osasi olla? Toisaalta minusta oli myös todella hienoa, miten tuo hahmo loppujen lopuksi päätti ryhdistäytyä ja palata suosiolla takaisin omaan aikaansa, koska minä todella pelkäsin, että mitähän siitä mahtaa tulla, mikäli Lincoln ei millään suostu menemään takaisin omaan aikaansa 😀

Suosittelen olemaan erityisen tarkkana tämän kirjan kanssa. Tässä ei ole mitään salaviestejä, luojalle kiitos siitä, luulisin 😀 Mutta myönnän, että muutamia hienoja ja ”järkyttäviä” yksityiskohtia meinasin missata ihan vain sen takia, etten ihan heti tajunnut yhdistellä asioita :’D

Ei varmastikaan liene yllätys, kun kerron, että jälleen kerran saimme vain ison kasan uusia mysteereitä, joihin varmasi jokainen lukija haluaisi vastauksia. Mm. Sininen nalle, joka on vainonnut Salin mieltä, luo kysymyksiä: Miksi ihmeessä, mitä siinä on niin erikoista? Samalla myös meillä on edelleen kesken Pandora, ja viesti, jonka ystävämme selvittivät viimeksi, on vieläkin mysteeri.

En tiedä, saammeko seuraavassa osassa vielä vastauksia mihinkään, mutta se selviää meille ennemmin tai myöhemmin 😉

– Subbe

He belched: a long and loud croak that made heads up and down the thoroughfare turn. It was in fact so satisfyingly loud that he heard the lady in her lace bonnet cry out in disgust. So loud he didn’t hear the thundering of hooves bearing down on him, nor the clatter of beer barrels rolling off the back of the riderless cart, nor the scream from another woman as she realized what was moments away from happening.
      Abraham’s whiskey-addled mind had just about enough time to process one final thought as the enormous delivery cart careering down Powder Street behind a team of wild-eyed and terrified horses loomed up behind him… and sadly his last thought wasn’t anything noble of profound, nor farseeing. It was nothing more than this…
Well now, sir… That was a mighty fine belch.

(- The Eternal War, s. 24)

Jätä kommentti

Alex Scarrow – Time Riders 3: Tuomiopäivän koodi

Tuomiopäivän koodi

Sankarimme viettävät hetken rauhaa, kun eräänä päivänä heidän ovelleen koputtaa Adam Lewis -niminen tyyppi. Hän on löytänyt nimensä melkein tuhat vuotta vanhasta kirjoituksesta. Miten se on edes mahdollista? Liam, Maddy, Sal ja tukiyksiköt Bob ja Becks ottavat asiakseen selvittää asian. He matkaavat vuoteen 1194, Sherwoodin metsään selvittääkseen asiaa, mutta siitä ei tule helppoa. Selviää nimittäin, että joku muukin on matkannut ajassa taaksepäin ja puuhastelee saman arvoituksen parissa. Mutta miten paljon se tulee vaikuttamaan tulevaisuuteen?

En oikein tiedä, mistä aloittaisin… Juonellisesti kirja omalla tavallaan toistaa edeltäjiään: Liam lähetetään menneisyyteen tukiyksikön (tai nyt tukiyksiköiden kanssa), jossa hän viettää jälleen pitkän ajan yrittäen korjata menneisyyttä, ja tytöt… No, he hengailevat vuoden 2001 New Yorkissa. Tosin tällä kertaa juonessa oli eroja (luojan kiitos siitä!). Tällä kertaa Liam ei ollut jumissa menneisyydessä: Ei ollut joutunut sinne vahingossa, eikä ole tullut muutoksia suunnitelmiin. Tällä kertaa hän oli siellä tarkoituksellisesti pitkän aikaa korjaamassa historian jälkiä oikein. Se on mukavaa vaihtelua, vaikka onhan siinä mielenkiintonsa, kun jännität koko ajan, miten Liam löytää keinon lähettää viestin tulevaisuuteen ja niin edelleen. Tietysti kaksi edellistä kirjaa ovat alkuja. Virheistä opitaan, ja ehkä tässä kolmannessa kirjassa näemme hieman jo ”ammattimaisuutta” heidän toiminnassaan. Vaikkei asioista vieläkään tiedetä kaikesta kaikkea, niin silti on se pieni kokemus alkaa näkyä. Virheistä opitaan.

Hahmoista alkaa myös paljastua tietämättömyydestä turhautuminen ja stressi, mikä heihin kohdistuu. Heistä jokainen alkaa jo omalla tasollaan kaivata entistä elämää, alkavat miettiä, että jos olisivat kuitenkin kuolleet silloin, kuin heidän piti. Jos heillä olisi mahdollisuus, he olisivat jossain muualla. Salia raastaa tieto siitä, millaista elämä on vuonna 2026, ja miten kivaa olisi, jos sitä voisi muuttaa parempaan suuntaan. Maddy puolestaan kaipaa elämäänsä, jossa ei ole näin paljoa stressiä, jossa ei olisi vastuusta kenestäkään muusta kuin itsestään. Ja Liam puolestaan ihastuu vuoden 1194 elämään, vaikkei sekään pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Mutta silti he pysyvät yhdessä.

Sarjassa on tähän mennessä seurattu tietenkin tosi tiiviisti Liamia, jonka tehtävä on matkata ajassa ja hoitaa homma kotiin. Maddy puolestaan saa niskaat paineensa johtajana olosta ja kaikesta muusta, mitä hänen niskaansa syötetään, joten hänenkin hahmoonsa ollaan päästy aika lähelle. Mutta sitten meillä on Sal. Kyseessä toki on vasta sarjan kolmas osa, ja kirjoja on vielä kuusi jäljellä, joten asiat voivat muuttua, mutta mihin itse havahduin, oli se, miten Sal on jäänyt hahmoksi, johon emme ole kunnolla päässeet sisään. Emme samalla tavalla kuin Liamiin tai Maddyyn. Sal on kolmetoista vuotias ja tarkkanäköinen, minkä takia hänet otettiin kenttähommiin tarkkailemaan New Yorkia, mutta surullista jotenkin on, miten vähän me kuitenkin pääsemme seuraamaan Salin elämää, hänen ajatuksiaa ja niin edelleen. Ja nyt kun sanoin tämän ääneen, niin kai seuraavassa osassa onkin Sal päässyt valokeilaan 😀 No, se jää nähtäväksi.

Tajusin yhden asian, mitä en ole huomannut aikaisista kirjoista sanoa: Huumori. Ensimmäisessä kirjassa hieman hauskuutta toi ensinnäkin Liam-raukka, joka tosiaan on tullut sieltä Titanicin ajoilta, eikä todellakaan tiedä vuoden 2001 maailmasta mitään. Toisessa kirjassa toinen tukiyksikkö, Becks tuo vähän hauskuutta peliin, kun sankarit päätyvät dinosaurusten ajalle, ja matkalla Becks seuraa nuorisoa ja ottaa oppia heidän ihmistavoistaan. Mutta täytyy myöntää, että tämä kolmas kirja oli ehkä huvittavin tähän mennessä. Huvittavan siitä tekee meidän kaksi tukiyksikköä, Bob ja Becks. Kummatkin tietokoneita, jotka yrittävät oppia ihmisten tapoja. Heidän puhetapansa on tietenkin omaa luokkaansa, mikä menee varmasti läpi vielä vuodessa 2001, mutta sitten kun nämä lähetetään vuoteen 1194… Voi luojan tähden, siitä se vasta lähtee, kun he muuttelevat puheenparsiaan, välillä tuppaavat puhumaan heidän normaalilla tavallaan, ja sitten vielä sekin, että heitä ei ole luotu tekemään päätöksiä. Kun heiltä kysytään jotain, ja Liam osoittaa, että heidän on tarkoitus vastata, niin sieltä voi tulla mitä tahansa 😀 Sitä paitsi joskus tukiyksiköiden yksinkertaisuus on niin huvittavaa, että välillä jopa pelkää lopputulosta 😀

Historiaosuus on myös mielenkiintoinen, vaikka jälleen kerran on pakko myöntää, että pitäisi varmaan hieman paremmin perehtyä historiaan 😀 Toisaalta olen myös kovasti miettinyt, että onkohan nämä historiakatsaukset oikeasti kuinka pitäviä. Kuinka paljon niistä on muutettu… Nimittäin tässä kirjassa puhuttiin Graalin maljasta, josta olen saanut käsityksen, että se todellakin on malja, mutta… silti tässä se kuitenkin oli vanha käärö, joka sisälsi tekstiä. Ja vissiin Rikhard Leijonamieli ja Juhana Maaton eivät oikeasti meidän historiassamme tapelleet kyseisestä esineestä, kuten tässä kirjassa tekivät? Tietenkin kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta, fiktiivistä viihdettä, mutta oishan se kiva tietää. Tosin kyllä se tieto varmasti netistäkin löytyy, mutta olen päättänyt, etten todellakaan googlaile mitään hakusanoilla: Time Riders, Alex Scarrow tai kirjojen nimiä, koska yritän epätoivoisesti vältellä juonipaljastuksia 😀

No niin, huomaan, että minun ”kirja-arvostelut” on aika heikkolaatuista. Huomaan, että nytkään en osaa juurikaan kertoa mitään. Tuossa on nyt aika tiivistettynä omat ajatukseni sarjan kolmannesta osasta. Joten ehkäpä sitten pidemmittä puheitta siirryn sarjan seuraavaan osaan, ”The Eternal War”, jonka tosiaan luen nyt englanniksi siitä hyvästä, ettei sitä ole (vielä?) suomennettu. Tulee hirveät ajat ihmiselle, joka helposti jää koukkuun kirjaan, sillä edessä olisi ainakin yksi työpäivä (ehkä toinenkin, mutta veikkaan vahvasti, että tulee työvuoro perjantaillekin), joten onpahan kiva olla töissä, kun tulen miettimään, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu 😀 No, ainakin tulee äkkiä lähdettyä kotiin, kun on kiire päästä lukemaan 😉

– Subbe

Cabot katsoi korppien lentelyä puiden yllä. Luonto vaihtamassa keskikesän vihreää pukuaan elonkorjuun kultaisiin sävyihin. Pian puhaltaisivat raikkaat syystuulet.
Hän nuuhki ilmaa punakalla nenällään ja huomasi puntaroivansa omituista ideaa.

Maailma onkin siis pyöreä?
      Hymy hiipi uurteisille kasvoille. Ajatus oli jotenkin lohdullinen. Seuraavaksi hän katsahti aurinkoa.
Ja sinä siis pysyt paikallasi – ja me kierrämme sinua?
      Tämäkin oli lohduttava ajatus. Se todisti, että Jumalan luomistyö ulottui paljon kauemmas kuin tälle pienelle pallolliselle ahneita, mielipuolisia aatelisia, kuninkaita ja paaveja.

(- Tuomiopäivän koodi, s. 446)

 

Jätä kommentti

Alex Scarrow – Time Riders 2: Saalistajan aika

Saalistajien aikaEdellisen seikkailun jäljet on hädin tuskin ehditty korjata, kun Liam, Maddy ja Sal saavat viestin järjestöltä: Edward Chan, jonka tarkoitus on kehitellä tutkielma aikamatkaamisesta, salamurhataan jo ennen aikojaan. Niinpä Liam lähetetään vuoteen 2015 seuraamaan, miten kyseinen murha tapahtuu. Asiat menevät kuitenkin pieleen, jonka seurauksena Liam ja kuusitoista muuta ihmistä päätyvät kauas menneisyyteen, aikaan, jossa dinosaurukset pitävät valtaa. Eikä siinä kaikki: Heidän seassaan vaanii saalistajalaji, josta ei ole jäänyt minkäänlaista tietoa tulevaisuuteen. Liamin on siis keksittävä keino selviytyä hengissä ja ottaa yhteys Maddyyn ja Saliin, mutta se on haastavaa, sillä historiaa ei saisi muuttaa, ja mikä edes säilyisi 65 miljoonaa vuotta?

Joten kävin eilen kirjastossa hakemassa Time Ridersille ne ainoat kaksi jatko-osaa, jotka kirjastosta löysin. Oikeastaan olin hieman pettynyt selvittäessäni, että jälleen kerran olen törmännyt kirjasarjaan, jonka suomentaminen on jäänyt ikävästi kesken. Harmittaa, kun sellaisiin sarjoihin törmää, mutta toisaalta, onneksi ainakin itse ymmärrän suhteellisen hyvin englantia, joten sillä kielellä jatketaan 😉 Tietysti aina pelkää, saako siitä niin paljon irti, mutta katsotaan, kuinka käy.

Tosiaan, sarjan toinen osa on nyt tullut luettua. Täytyy myöntää, että vaikka innolla odotinkin, että pääsin käsiksi jatko-osaan, niin suhtauduin siihen hieman varauksella. Olen varmasti jossain aikaisemmin maininnut, että yleensä petyn aina sarjan toisiin osiin. No, en tiedä, olinko tästä järin innoissani, mutta kuten varmaan osaatte arvata, kirja tuli aikalailla kerralla haukattua välipalaksi vapaapäivien kunniaksi. Eikä se oikeastaan mitenkään huonokaan ollut. Mielenkiintoinen.

Kirja alkaa Salin painajaisesta. Saamme viimeinkin selville sen, mitä Salille tapahtui ennen kuin hänet värvättiin. Ensimmäisessä kirjassahan meille kävi heti selväksi, mistä Liam ja Maddy olivat pelastettu, ja kyllähän siinä mainittiin, että Sal pelastettiin tulipalosta, mutta ei siitä sitten muuta. No hyvä on, ehkei se nyt mitenkään erikoista ollut, mutta onhan se aina kiva tietää enemmän.

Varsinainen seikkailu lähtee käyntiin siitä, että Liam lähtee vuoteen 2015 tarkkailemaan, miten tulevaisuuden nero Edward Chan murhataan, jotta seuraavalla reissullaan hän voisi estää sitä tapahtumasta. Maddy, jonka on tarkoitus ohjata aikaporttia, sekoittaa kaiken jääräpäisyydellään, jonka ansiosta Liam ei päädykään takaisin kotiin, vaan sen sijaan syöksyy miljoonien vuosian päähän menneisyyteen. Ja se on hurjaa se!

Voin myöntää rehellisesti, ettei historia juurikaan ole vahvimpia lajejani, saati sitten dinosaurukset ja muu vastaava, mutta onhan se pakko myöntää, että tätä sarjaa lukiessaan alkaa hirveästi tehdä mieli alkaa tutkia käsiteltäviä aiheita enemmän: Tässä tapauksessa dinosaurusten aikaa ja niin edelleen. Ehkä omalta kohdaltani lähinnä siksi, että itselläni on hyvin heikko muistikuva tapahtumista, mikäli olemme historian tunneilla käyneet läpi dinosaurusten aikaaa ja siitä, miten he kuolivat sukupuuttoon. Mitä oikeasti on tapahtunut…

Toisaalta on myös nostettava hattua Alex Scarrowille, joka on sarjan kirjoittanut. Miettikää, miten paljon hän on saanut ottaa selvää asioista, että ne edes suurinpiirtein pitäisivät paikkansa! Ainakin itse uskon, ettei nämä historian osuudet ole mitään tuulesta temmastuja 😀 En tietenkään väitä, että kaikki olisi täyttä totta, mutta ainakin ne faktat, mitkä meillä on olemassa. Ja ehkäpä tämä sarja on siitä kiva, että se hieman opettaa myös meikäläisille historiaa. Tosin en suosittele kokeissa vastaamaan, että aikamatkaajat ovat käyneet dinojen ajassa 😀

Joten sankarimme joutuu tällä kertaa natsien sijasta seikkailemaan dinosaurusten joukossa ja selviytymään ajassa, missä ei tosiaan ole juurikaan muuta kuin kasvillisuutta. Jännityksellä saa seurata, miten tukalaan tilanteeseen Liam ja Becks (heidän uusi tukiyksikkönsä) joutuvat, kun ensin yrittävät vakuutella niin sanotuille ulkopuolisille, että he ovat aikamatkaajia, ei minkäänlaisia terroristeja, ja sitten heidän on vielä keksittävä keino, jolla he voisivat viestiä Maddylle ja Salille, missä ja milloin he ovat, jotta he voisivat avata heille aikaportin takaisin.

Mutta tätytyy myöntää, että varmasti tuollaisessa ajassa oleminen on todella haasteellista ilman, että se muuttaisi historian kulkua. Ihan todella! Paikassa ei ole muita ihmisiä, vain eläimiä ja kasvillisuutta. Jokainen jalanjälki, jokainen kaadettu puu… Kaikki voi periaatteessa pistää sellaisen ajan uusiksi. Tosin missä on sanottua, että mikään niistä säilyisi miljoonien vuosien läpi, mutta kyllä se vähän pistää miettimään, miten helposti saattaisi johonkin jäädä todiste siitä, että joku on joskus löytänyt esimerkiksi… lenkkarin jäljen? 😀 No, kuten sanottua, en ole argeologi tai muutenkaan kovin fiksu, niin en tiedä, miten fossiilit ja muut toimii, mutta kyllä se vähän laittaa miettimään 😀

Mitä minä kovasti ihmettelin tässä kirjassa, oli se, miten vaikean kautta tämä nuoriso oikein ratkaisi tilanteen. Tarkoitan nyt sitä… No, seikkailu dinosaurusten aikaan lähti siitä, että vuodessa 2015 ihailtiin nollapiste-energiaa, ja kun Maddy varoituksista huolimatta päättää avata Liamille portin, ne takionihiukkaset jotenkin häiriinnyttävät nollapiste-energiaa, jolloin paikka räjähtää ja sen ansiosta huoneessa olijat (ainakin osa heistä) päätyy ihan toiseen aikaan. Ja koko ajan puhuttiin, että homma pitää korjata siten, että kun he lopulta pääsevät takaisin kotiin, heidän on mentävä takaisin dinosaurusten aikaan siivoomaan heidän jälkensä.
Mutta kaikkihan sai alkunsa periaatteessa vuodesta 2015. Miksei Maddy esimerkiksi mene paikalle aikaportin läpi paikalle ja käske Liamia keskeyttämään tehtävänsä, kenties palaamaan asiaan myöhemmin? Silloinhan se aikaportti, joka aiheutti haittaa, ei avautuisi, koska Liam olisi ja palannut takaisin kotiin. Silloin ei olisi tapahtunut räjähdystä. Sen seurauksena koko poppoo ei olisi päätynyt dinosaurusten jalkoihin, ja näin historia olisi palautunut takaisin raiteilleen, eikö totta?
Vai olisiko räjähdys kuitenkin tapahtunut? En tiedä, mutta jotenkin itse ajattelin noin, että jos sen räjähdyksen voisi estää sillä, että Maddy tai Sal menisi paikalle estämään tehtävän jatkumista… No, en tiedä. Ehkä tämä on taas jotain sellaista, mitä minä en vain ymmärrä, tai sitten asiasassa on jotakin, mitä en huomannut lukiessani.

No mutta, vaikka Liam seikkaileekin paljon kiinnostavammassa paikassa kuin tytöt, jotka ovat vuoden 2001 New Yorkissa, niin ei heilläkään käy aika pitkäksi, kun he epätoivoisesti yrittävät selvittää, minne Liam on oikein voinut kadota. Ja koska Liamin on jotenkin saatava 65 miljoonan vuoden päästä tyttöihin yhteyttä, niin siitä vasta soppa saadaankin aikaiseksi. Toisaalta huomasin kyllä jossain vaiheessa miettiväni hieman vuoden 2001 loogisuuksia (spoilereita välttäen), mutta… toisaalta, ehkä ne olivat tarvittavissa.

Joten jälleen on matkailtu aikojen halki. Tuo aikamatkustaminen ja historian käpelöiminen on edelleen minulle aika sekavaa, jos sitä oikein alkaa miettiä, mutta kuten viimeksikin sanoin, niin ehkäpä annan asian vain olla, enkä mieti sitä liikaa. Tai kuka tietää, ehkä siihen tulee vielä jokin järki tässä sarjan edetessä 🙂

Hahmot ovat hienosti tietenkin pysyneet ominaan: Liam on edelleen pelkuri ja epävarma, vaikka yrittää olla rohkea, Maddy taas stressaantunut johtaja, joka yrittää parhaansa, ja tällä kertaa ehkä Sal oli sellainen lapsekas, kuten ehkä voisi ajatella hänen olevan. Hyvä on, ehkä hän alkaa olla ennemmin teini, mutta kuitenkin: Nuori, joka ei kuitenkaan ihan kaikkea osaa ajatella ja tiedä, mutta toisaalta, silti tarpeeksi fiksu tyttönen, joka osaa mahdollisesti vedättää ihmisiä. Hahmoista ainoa, joka hieman kismitti, oli tämä uusi tukiyksikkö, Becks. Ei hänessä sinällään mitään vikaa ole, mutta ensimmäisen kirjan aikana kiinnyin kovasti Bobiin, ja myönnän, että olen aina alkuperäisten tiimien kannalla, vihaan aina, kun joku menee vaihtoon. Mutta ehkä jatkossa opin pitämään Becksistä ja hän kuuluu tiimiin 🙂

Niin, ja kuten viime postauksessani pohdin: Kyllä, joihinkin kysymyksiin saatiin tässä osassa vastauksia, mutta samalla myös sain jälleen kerran liian monta kysymystä lisää. Varsinkin kirjan viimeinen sivu oli niin hämmästyttävä, että melkein palan halusta päästä jo kolmannen kirjan pariin lukemaan, että mitäs hiivattia tämä nyt oikein tarkoitti 😀 No, se jää nähtäväksi! Vaihtoehtoisesti olisin melkein valmis etsimään netistä spoilereita, mutta sitä en aio tehdä! Yritän malttaa mieleni ja lukea kirjat, onhan se niin paljon mielenkiintoisempaa 😉

Kirjalle siis pisteet siitä hyvästä, että tässä todellakin tiedetään, miten pidetään lukijan kiinnostusta yllä!

Ai niin, ja todella kiva omistuskirjoitus faneille alussa! Tosin voin myöntää, että aikani yritettyäni selvittää sitä käännyin internetin apuun ^^’

– Subbe

Whitmore ponnahti pystyyn. ”Voi Luoja! Hän on oikeassa.” Whitmoren katse seurasi korentoparia, joka singahti lehtien lomasta taivaalle. Niiden siivet suhisivat huumaavasti kuin armeijallinen hiustenkuivaajia. ”Hyönteiset eivät ole olleet tuon kokoisia…” Hän nielaisi kuuluvasti ja katsoi seuralaisiaan. ”No… miljooniin ja miljooniin vuosiin.”
      ”Jättiläissudenkorentoja”, Franklyn toisti taas. ”Olen melko varma, että myöhäiseltä liitukaudelta.”
      Kelly kompuroi jaloilleen ja asettui Franklynin rinnalle. ”Mitä oikein tarkoitat?”
      Poika pyyhki huurtuneita silmälasejaan ja räpytteli silmiään kirkkaassa päivänvalossa. ”Herra Kelly, tarkoitan sitä, ettei noita otuksia ole ollut olemassa… no, suunnilleen 65 miljoonaan vuoteen.”

(- Saalistajan aika, s.113)