Jätä kommentti

Sarah J. Maas – Throne of Glass 1: Lasipalatsi

Sarah J. Maas - Lasipalatsi18-vuotias Celaena Sardothien on vuoden ollut orjana Endovierin suolakaivoksilla, kun kruununprinssi saapuu hänen luokseen tarjoten mahdollisuutta vapauteen. Ilmaista se ei tietenkään ole. Ehtona on ensin päihittää 23 varasta, salamurhaajaa ja soturia, ja jos hän voittaa, hänet nimitetään Kuninkaan Miekaksi. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, onhan Celaena sentään Adarlanin vaarallisin salamurhaaja.
Vaan mitä tapahtuu, kun nuori neiti majottautuu Lasipalatsiin ja alkaa kiintyä uusiin ystäviinsä? Ja entä sitten, kun linnassa alkaa tapahtua outoja, selittämättömiä asioita?

Oli oikeastaan vahinko, että törmäsin tähän kirjaan. Olin sattunut avaamaan Facebookin ja hieman selasin etusivua, kun vastaan tuli video, jossa joku nainen piteli tätä kirjaa käsissään ja esitteli sitä. En ehtinyt kuunnella sitä syystä tai toisesta, joten päätin ottaa vain screenshotin itselleni talteen ja tutkia kirjaa myöhemmin. Kirjakauppaan päätyessäni kirja kummitteli sen verran mielessäni, että etsin sen käsiini ja se lähti mukaani. Enkä todellakaan maksanut siitä turhaan.

Jo pelkkä kansi teki minuun todella suuren vaikutuksen. En tiennyt tosiaan, mistä tämä kirja kertoisi, mutta kansi itsestään houkutteli jo puoleensa niin kovasti, ettei sitä voinut olla koskematta ja katsomatta, mitä takakannella oli tarjottavaa. Kannen nainen on todella upea pitkien hiuksiensa kanssa tummassa vaatetuksessaan. Asu ja aseet kertovat heti, että kyseessä on taistelijaluonne, ja valkoinen ja vaaleansininen tausta todella korostavat tuota tummahkoa hahmoa. Jäätävän kaunis. En osaa paremmin analysoida, mitä se oikein herättää minussa… Suurta mielenkiintoa ainakin, se on selvä. Pidän myös siitä, miten takakannessa tämä nainen on kuvattu takaapäin, mutta kauniin vaaleassa juhla-asussa. Tosin huomasin, että itselläni hieman takakannen teksti hieman sekottui haaleaan kuvaan. Ei pahasti. Kyllä siitä selvän saa, kun oikein keskittyy, mutta ei sitä tekstiä oikein kykene silmäilemään ilman, että teksti hieman sekoittuu takakanteen.

Kirja alkaa tosiaan heti siitä, miten tarinamme sankari astelee kahleissa vartijoiden saattelemana kohtaamaan kruununprinssiä. Heti alussa käy selväksi, kuka Celaena on, ja ettei hän ole mikään tyhmä nainen. Alku vetää heti lukijan mukaansa, mistä itse kovasti tykkäsin, ja voin luvata, että se piti otteessaan koko tarinan ajan. Juoni tosiaan on suhteellisen selkeä: seurataan, miten päähenkilö taistelee paikasta muiden rikollisten kanssa. Ei mitään erikoista. Mutta sitten sinne joukkoon heitetään yllättäen erikoisia tapahtumia, etkä voi olla miettimättä, kuka tai mikä on kaiken takana.

Tarinaa seurataan tietenkin Celaenan näkökulmasta, mutta mikä on kivaa, on se, että pääsemme myös välillä seuraamaan muidenkin hahmojen ajatuksia. Tarinassa seikkailee lisäksi kruununprinssi Dorian, jonka on tarkoitus ottaa ennen pitkään isänsä paikka Adarlan hallitsijana. Hän on ylimielinen ja naisten ympäröimä nuorukainen, jonka äiti on huolissaan siitä, ettei morsianehdokasta ole vielä olemassa. Dorianin paras ystävä puolestaan on kuninkaallisen vartioston kapteeni, Chaol, joka on varautunut ja ottaa työnsä vakavasti. Hän on myös hyvä taistelija, jonka Celaena saa huomata harjoitellessaan tulevia koitoksia varten. Tarinassa seikkailee myös Eyllwen prinsessa, josta tulee nopeasti Celaenan paras ystävä, sekä sekalainen joukko niin erilaisia rikollisia kuin aatelisia.

Itse tykkäsin kovasti Chaolista. En tiedä, ehkä olen aina tykännyt hahmoista, jotka eivät ole täydellisen söpöjä ja kilttejä päähenkilöä kohtaan. Tai siis kun Chaolilla ja Dorianilla oli huomattava ero: Siinä, missä Dorian oli jotenkin heti liehakoimassa Celaenaa, Chaol muistutti ystäväänsä siitä, että nainen oli salamurhaaja, ja oli itse valppaana naisen kanssa. Mikä on oikeastaan ymmärrettävää! Kuka hölmö nyt yhtäkkiä luottaisi ihmiseen, joka on murhannut vaikka miten monia ihmisiä? Ja tietenkin Chaol oli vähän sellainen hömppäkin, sellainen perusmies, joka ei aina ihan tajunnut naisten aivoituksia 😀 Ja toisaalta hän osasi laittaa myös Celaenalle vastaan! Ei sillä, kyllä Doriankin kiusoitteli sankariamme ja sai takaisin samalla mitalla, mutta… En tiedä, jotenkin minuun ei niin kovasti iskenyt prinssi, joka sai kaiken ja hemmottelee toisen piloille kaikella.

Ja tietysti pidin siitä, että vaikka Celaena piti itseään lahjakkaana naisena, joka tiesi, että päihittäisi jokaisen ihmisen maan päällä, hän ei silti kuitenkaan pärjännyt Chaolille! Se antoi minulle pientä mielihyvää, ensinnäkin siksi, ettei päähenkilömme ollutkaan niin täydellinen kuin oli ajatellut olevansa, ja toisena siksi, että teki ihan hyvää hänen egolleen saada pieni kolaus 😉

Tykkäsin kirjassa myös siitä, miten siinä oli muistettu ihan perusasioita ja kiinnitettiin niihin huomiota. Esimerkiksi alussa kävi selville, että Celaena oli joskus ollut kaunis, muhkearintaisempi, yms., mutta vuosi kaivoksilla oli tehnyt hänestä laihan, joka sai luut näkymään, rinnat pienemmät, ja ruoskien iskuista jääneet arvet muistuttivat siitä, mitä kaivoksilla kärsittiin. Ja mikä oli parasta: Päähenkilöllämme oli kuukautiskivut!! (Terveisin ihminen, joka vain pari päivää ennen kärsi samoista kivuista :’D) Ei vaan, mutta oikeasti! En muista näin äkkiseltään, että kovinkaan monessa fantasiakirjassa olisi puhuttu näistä kurjista naistenvaivoista…

Ja luvut olivat mukavan lyhyitä! Itse olen huomannut, että pidän enemmän lyhyistä luvuista, koska silloin on helpompi lukea vielä vaikkapa illalla tai ennen töihin lähtöä, kun tietää, että ehtii lukemaan vielä luvun. Jos taas on pitkiä lukuja, niin melkein harmittaa, kun haluaisi lukea, muttei sitten viitsisi, kun ei kuitenkaan koko lukua ehdi ja sitten pitäisi lopettaa jonnekin luvun keskelle :/

Eikä liene varmaan yllätys, jos kerron, että hieman romantiikkaa ja mustasukkaisuuttakin tästä kirjasta löytyy. Mikä itseäni hieman harmittaa, on se, että siitä tuli hitusen mieleen samanlainen draama, mitä olen lukenut Night Schoolin kahdesta ensimmäisestä osasta. Päähenkilöllä on kaksi miestä, joihin hän on kumpaankin iskenyt silmänsä. Night Schoolissa tosin pompoteltiin näiden kahden välillä, mikä tuntui itsestä vähän keljulta. Mitä Lasipalatsin tarinaan tulee, siitä ei tietenkään osaa vielä sanoa, mitä siitä on tulossa, mutta hieman omalla tavallani pelkään, että siitä tulee samanlainen soppa, mitä Night Schoolissa. Toivon todella, ettei, mutta jää nähtäväksi 😛

Sitten voisin hieman syventyä tähän fantasiamaailmaan, mikä Lasipalatsissa meille aukeni. Mistä yleensä tykkään fantasiakirjoissa, on se, että niiden sisäkansiin on piirretty maan(osan) kartta ja merkattu paikkoja 🙂 Niin oli tässäkin kirjassa. Minusta on aina kiva hieman katsella karttaa ja hahmottaa sitä, ja jos tarinassa matkustellaan, niin on toisinaan ihan kiva seurata, missä he ovat ja minne he ovat menossa. Samoin, jos jokin paikka mainitaan: Miten kaukana se on? Missä se on? Mitä sen lähettyvillä on? Tosin voin myöntää, että minulla meni pitkä aika ennen kuin löysin kartalta Endovierin 😀

Toki on vaikea sanoa tarkalleen mitään varmaa tästä, koska kartasta on tässä vain osa, enkä ainakaan äkkiseltään muista, puhuttiinko kuinka paljon maailmasta/valtakunnista/kaupungeista tarinan aikana, mutta jos en ihan väärin ymmärtänyt, niin maailmaa kutsutaan Erileaksi. Tai ainakin sitten tätä osaa maailmasta. Ja se jakautuu moneen muuhun valtakuntaan, jossa tässä kirjassa keskitytään Adarlaan. Toki muitakin mainitaan enemmän tai vähemmän, mutta tässä kirjassa emme tosiaan pääse Lasipalatsia ja Adarlaa pidemmälle, joten jää arvailuksi, mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Tarina kertoo, että Adarlan kuningas on kieltännyt ainakin omassa valtakunnassaan taikuuden kokonaan pois. Kuningas on vallanhimoinen, joten hän on valloittamassa Erileaa itselleen askel askeleella sodan avulla ja polttamalla vihollisiaan maan tasalle. Itse kuvittelisin tosiaan, että Erileassa vallitsee ainakin jonkinlainen sotatila. Itseäni jäi ainakin kiinnostamaan, että mitkä kaikki kolkat kuningas on tähän mennessä jo ehtinyt valtaamaan, mitkä kuningaskunnat ovat vielä vastustamassa häntä ja onko jonkinlaista vastarintaa olemassa jossakin? On siis selvää, että Erileassa vallitsee ainakin jonkinlainen sota samaan aikaan, kun Celaena kilpailee muiden rikollisten kanssa paikastaan Kuninkaan Miekkana. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan tämä Adarlan ulkopuolinen maailma. Tosiaan kyllä kävi selväksi, että joitakin kaupunkeja/maanosia oli poltettu kuninkaan tahdosta, mutta mieltäni tosiaan jäi kutkuttamaan, ovatko muut kuningaskunnat valmistautumassa kenties sotaan vai mitä siellä tapahtuu. Toki tämä kirjassa esiintyvä vieraan maan prinsessa antaa hieman osviittaa, mutta kuten totesinkin, kirja keskittyy enemmän tähän Celaenin kilpailuun ja Lasipalatsin tapahtumiin. Oletan ja toivon kuitenkin, että seuraavien kirjojen aikana pääsemme hieman paremmin tutustumaan sarjan maailmaan ja siihen, mitä siellä tapahtuu parasta aikaa 🙂

Kokonaisuudessaan kirja oli siis mielenkiintoinen. Se piti otteessaan koko ajan. Tapahtumat pitivät jopa minutkin valppaana, enkä voinut olla miettimättä, kuka oli kaiken takana ja miten kaikki tulisi päättymään. Onnistuin jopa pelkäämään sitäkin, mitä loppu toisi tullessaan.

Tosin täytyy myöntää, että hieman jäi hämmentämään lopussa yksi asia, mutta en siitä puhu sen enempää, koska en halua paljastaa kirjasta mitään juonipaljastuksia 🙂

Jatko-osaa jään todellakin odottamaan innolla. Jo siksi, että ensimmäinen osa vei mennessään, mutta myös siksi, että vaikka Lasipalatsissa jo selvisi monia asioita, niin silti jotkin asiat jäivät mietityttämään, ja toisaalta ilmoille päästettiin asioita, joita jäi miettimään, että mahtaako ne toteutua vai oliko ne vain uhkauksia 😀

Oli miten oli, mainoksen mukaan se selviää helmikuussa 2018 suomeksi ilmestyvässä Keskiyön kruunussa.

Seuraavaksi ajattelin kurkata, mitä Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia mahtaa minulle tarjota 🙂

– Subbe

Brullo seisoi verhon vierellä arpinen käsi miekan kahvalla, ja Celaena tutkiskeli näkyä. Joku astui hänen viereensä. Hän tiesi, kuka se oli, jo ennen kuin mies puhui. ”Jokseenkin teatraalista, eikö vain?”
Hän vilkaisi syrjäsilmällä Noxia. Chaol jännittyi hänen vieressään, ja hän tunsi kapteenin tarkkailevan varasta valppaasti epäilemättä pohtien, hautoivatko Celaena ja Nox jonkinlaista pakosunnitelmaa, jota toteuttaessaan surmaisivat koko kuningasperheen.
”Kun olemme harjoitelleet viisi päivää ilman päämäärää, kaipaan jo vähän jännitystä”, Celaena vastasi hiljaa tietoisena siitä, että vain harvat salissa olijat puhuivat.
Nox naurahti vaimeasti. ”Mitä luulet, että siellä on?”
Celaena kohautti olkiaan ja piti katseensa verhossa. Paikalle saapui yhä useampia kilpailijoita, ja pian kello löisi yhdeksän – se oli kokeen virallinen alkamisaika. Vaikka Celaena tietäisikin, mitä verhon takana oli, hän ei taatusti auttaisi miestä. ”Toivottavasti lauma ihmissyöjäsusia, joita vastaan meidän pitää taistella paljain käsin.” Hän katsoi Noxia nyt suoraan silmiin puoliksi hymyillen. ”Sepä vasta olisi hauskaa.”

( – Lasipalatsi, s. 126)

Mainokset
Jätä kommentti

Täällä taas!!

Hei vaan kaikille!

Huomasin tässä, että siitä on piiiiiiiitkä aika, kun olen viimeksi blogiani päivitellyt. Melkein jopa hävettää! Mutta nyt aion taas tulla ja korjata asian.

Olen tosiaan lukenut hyvin vähän kuluneen vuoden aikana. Tai no en oikeastaan, sillä olenhan lukenut, mutta lähinnä Fanfictionia netistä, eikä siitä oikein voi kirjoitella kirjablogiinsa :/ Ja muutenkin tuntuu, että aika on vierähtänyt kovin nopeasti.

Tarkistin, että olen viimeksi postannut kirjoituksen helmikuussa 2016. Havahduin itsekin, että miten siitä voi olla niin kauan, mutta sitten taisin löytää syyn. Maze Runner -sarjan aikoihin olin työharjoittelussa eräässä À la Carte – ravintolassa, jonka jälkeen menin suoraan harjoitteluun yhteen kahvilaan. Sieltä jäin kyseiseen paikkaan kesätöihin. Sen jälkeen vuosi vierähtikin, kun jatkoin nollatuntilaisena kahvilassa ja yhdessä pikaruokaravintolassa. Ja tämä kesä vierähti jälleen kahvilassa, ja voin myöntää, että kesä meni jotenkin turhan nopeasti.

No, joka tapauksessa Maze Runner -sarjan jälkeen luin aika paljon kyseisestä sarjasta fanfictionia, kunnes Kapteeni Amerikka: Civil war tuli elokuvateattereihin. Kävin kaverin kanssa katsomassa sen, ja sen jälkeen olen ollut hyvin koukussa Marvelin Avengers ”maailmaan”. Täytyy myöntää, etten ole vieläkään ihan poistunut sieltä, mutta yritän vähitellen 😀

Ja olen todella huono lukemaan kirjoja pienissä erissä. Olen varmaan ennenkin kertonut, että olen sellainen, että kun saan hyvän kirjan nenäni eteen, niin elämässäni ei ole enää muuta kuin minä ja kirja. Ja se kirja on kanssani, kunnes takakansi tulee vastaan. Olen aina vihannut sitä, miten lukeminen täytyy lopettaa, koska menen töihin tai nukkumaan, yms. Eikä siinä nukkumaan menemisessä, kun aamulla heti voi jatkaa. Mutta luoja, jos töihin pitäisi lähteä… Eihän minun päässäni pyöri päivän aikana muuta kuin se kirja, joka kotona odottaa, että pääsen jatkamaan sitä! Mitä tuskaa, miksei lukemisella voisi elää? :/

No, joka tapauksessa olen nyt päättänyt yrittää muuttaa tapaani ja alkaa taas lukemaan ahkerammin. Tai edes siten, että joka päivä lukisin edes vähän. Työkaverini ansiosta olen jälleen tajunnut, miten paljon olenkaan rakastanut kirjoja, miten hienoa olisi työskennellä kirjallisuuden parissa. En voi juuri nyt lähteä opiskelemaan, mutta keväällä olen hereillä! Joka tapauksessa, siihen asti olen ajatellut yrittäväni aloittaa jälleen kerran lukemaan ja pitämään kirjablogiani edes jotenkin yllä 🙂

Okei, nyt olen valehdellut! Muistin nimittäin juuri, että olenhan minä lukenut Eoin Colferin ensimmäisen Artemis Fowlin! Luin sen joskus alkuvuodesta, mutta en tehnyt siitä postausta! Voi hurja, mahtaisinkohan vielä muistaa sen, josko tekisin jälkeenpäin? Tuntuu meinaan tyhmältä, jos jatkan sarjan lukemista, mutten ole kirjoittanut mitään ensimmäisestä osasta :O

No, oli miten oli! Nyt hieman tietoa, mitä tuleman pitää.

Olen tosiaan käynyt tällä viikolla tiistaina (haaa, minulla on viikko kesälomaa) kirjakaupassa ostoksilla ja käteeni tarttui Elena Madyn Vaihdokas (viimeinkin!), Sarah J. Maasin Lasipalatsi ja Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia. Elina Rouhiaisen uutuus kirjaa kävin myös hieman kuolaamassa, mutta päätin kuitenkin jättää sen vielä hyllyyn ja lainata ensimmäisen osan kirjastosta. Joka tapauksessa, olen lukenut nyt Lasipalatsin ja aion huomenna laittaa siitä jonkinlaisen kirjoituksen 😛 Katsotaan, millainen teksti mahtaa tulla näin pitkän ajan jälkeen 😀

Palaillaan huomenna asiaan! Hyviä öitä 🙂

Jätä kommentti

James Dashner – Maze Runner 3: Tappava lääke

James Dashner - Maze Runner - Tappava lääkeViimeinen osa kokeista on ohi, ja PAHA lupaa heille, että ne ovat ohi. Lopullisesti. Aukiolaisten on viimeinkin aika saada muistonsa takaisin. Mutta haluavatko he ne takaisin? Haluavatko he todella muistaa elämänsä ennen Labyrinttiä, muistaa, mitä ovat menettäneet Roihulle? Ja tärkein kysymys kuuluukin: Kaiken sen jälkeen, voivatko he todellakin luottaa PAHAan ja heidän sanaansa? Voivatko he todella luottaa siihen, että kokeet ovat ohi, vai onko tämä kenties uusi koe Aukiolaisten pään menoksi?

Pitkän odotuksen jälkeen sain kätösiini trilogian viimeisen osan. Sain sen onnekseni tiistaiaamuna, kun nautin vapaapäivästäni, joka työharjottelusta oli. Joten voitteko kuvitella, mihin käytin sen vapaapäivän muiden askareiden ohella? Kyllä, meikä kolusi läpi Tappavan lääkkeen.

Minua harmitti kyllä ihan suunnattomasti se, että olin tietoinen tietyistä tapahtumista (kiitos spoilauskuvalle, johon olin törmännyt Pinterestissä). Olin tietenkin odottanut kirjaa kauhuissani, mutta samalla innoissani, koska tietysti halusin tietää, miten tämä kaikki tulisi päättymään. Mutta silti, se, että tiedät, mitä pitäisi tulla tapahtumaan, pilaa lukukokemuksen. Koska oikeasti, et lukiessasi tee mitään muuta kuin kauhuissasi odotat, milloin se tapahtuu.

Oikeastaan voin myöntää, että tämä minun spoileri, jonka olin lukenut vahingossa, liittyi erään hahmon kuolemaan.

Olen oikeasti todella hyvä eläytymään kirjaan (ja elokuviin, yms.). Tappava lääke on tietenkin trilogian päätösosana täynnä tunteita: Paljastuksia ajasta ennen labyrinttia, siitä, miten siihen tilanteeseen on päädytty ja selityksiä tietyille tapahtumille. Miksi jotkin asiat ovat kuin ovat ja mitä sillä on yritetty saavuttaa. Sekä hahmojen halu selviytyä, hahmojen luottamus toisiinsa, ja mikä tärkeintä, ystävyys. Luottamus, ettei ketään jätetä jälkeen, eikä ketään jätetä yksin.

Joten voitte kuvitella, montako kertaa suljin kirjan ja huusin surusta tai kauhusta, miten vuodatin jälleen kerran kyyneliä kirjan takia, tai sitten nauroin. Kyllä, kaiken sen keskellä mukaan mahtui huumoriakin mukaan. Ei liene yllätys, sillä onhan sitä jokaisessa kirjassa ripaus ollutkin.

Mikä oli minusta jotenkin kivaa, oli se, että tässä osassa oli selvästi eniten esillä Thomas, Newt ja Minho. Tietysti on ollut alusta asti selvää, että he ovat se ”pääkolmikko”, jotka ovat ns. johtaneet yhdessä porukkaa eteenpäin ja pitäneet päät kylmänä, tehneet päätökset. Aukiolaiset ovat kuunnelleet tuota kolmikkoa ja uskonut heihin. Heissä on eronsa, mutta juuri se tekee heistä yhdessä vahvoja. Ja tietysti tämän kolmikon yhtenäisyys tulee paremmin esille ehkä elokuvissa kuin kirjoissa. Mutta pointtina on se, että tässä viimeisessä kirjassa se tulee ehkä kaikista parhaiten esille. Se, miten luja ystävyys tuon kolmikon välillä on, miten uskollisia he ovat toisilleen, miten he voivat luottaa toisiinsa ja toistensa päätöksiin. Esimerkiksi heti alussa Thomas päättääkin, että luottaisi siitä hetkestä lähtien vain Newtiin ja Minhoon.

Ja kuten tuossa mainitsinkin, niin minusta on myös jotenkin hienoa, miten tuo kolmikko täyttää toisiaan. Newt on se porukan rauhallisin, Minho puolestaan se, joka toimisi ennen kuin suuremmin asiaa ajattelee. Thomas myös osoittautuu olevan se, joka välillä toimii ennen kuin ajattelee loppuu asti, mutta samalla hän on myös se, joka myös epäröi. Joskus… Edes sen sekunnin murto-osan 😀 Ehkä kolmikosta se ”todellinen johtaja” on Thomas, joka kuitenkin kuuntelee hyvin hartaasti Newtiä ja Minhoa. Kun Minho on jo kärkkäästi jotain päättänyt, on Newt se, joka ottaa esiin seuraukset ja pakottaa pohtimaan asiaa loppuun asti.

Serkkuni usein toteaa meidän alkaessa katsoa leffaa, josta minä kovasti pidän: ”No niin, pääsen sitten arvailemaan, ketkä on tän elokuvan Harry, Ron ja Hermione”. Hän sanoi noin joskus aikaa sitten ennen kuin aloimme katsoa Percy Jacksonia, ja totesi näin kun katsoimme parisen viikkoa sitten Labyrintin ja Aavikkokokeet 😀 Hiukan minua nauratti, ja leffojen jälkeen serkkuni totesikin, että hän löysi kyllä sen kolmikon, mutta hän ei oikein tiedä, kuka edustaa ketäkin 😀

Minä ainakaan osannut ajatella sitä, mitä tässä kirjassa tulisi tapahtumaan. Olin kyllä miettinyt päässäni hiukan jotain, varsinkin sen erään hahmon kuolemaa, koska tiesin siitä hieman jotain (kiitos netin ihmeelliselle maailmalle). Mutta täytyy sanoa, että Dashner yllättää, kuten on tehnyt edellisten kirjojenkin suhteen. Minä en tosiaan lainkaan tiennyt, mitä viimeinen osa toisi tullessaan, muuta kuin sen, että toivottavasti ratkaisuja ja jotain selityksiä. Mutta sitä, miten kaikki jatkuisi, mitä tulisi tapahtumaan… Ei, en ollut lainkaan edes ajatellut sen voivan mennä niin kuin se meni.

Kirjassa on myös vahvasti mukana se, mistä olen hehkuttanut koko sarjan ajan: Se, ettet tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Keneen voit luottaa ja keneen et. Ketä on pahis ja ketä on hyvien puolella.  Miksi jotain tapahtui. Hetken kuvittelet saavasi vastauksen, uskot, että niin se on mennyt, mutta sitten tuleekin se tietty juttu, lause, sana, joka saakin sinut hämmilleen ja ihmettelet, että voiko se muka olla totuus.

Mutta jos rehellisiä ollaan, en ole vieläkään ihan sataprosenttisen varma, onko mikään lainkaan selvempää kuin sarjan alussa. Tietyllä tavalla haluaisin lukea sarjan uudelleen. Nyt, kun tietää, mitä tulee tapahtumaan, pystyisi paremmin keskittymään yksityiskohtiin, ja toisaalta pystyisi paremmin ehkä yhdistämään langanpätkät ja ymmärtämään ne pienetkin asiat, jotka jäivät hieman kalvamaan mieltä. Rehellisesti voin kyllä kertoa, että minulle on tullut joku kumma halu lukea sarja alkuperäiskielellä. Ehkä toteutan sen, kun saan sarjan seuraavan osan, Kill Order, sekä Fever Code julkaistaan.

Kill Order ja Fever Code tosiaankin sijoittuvat aikaan ennen Labyrintin tapahtumia. Kill Order kertoo siitä, missä kunnossa maailma on, selittää tapahtumia, sekä muistaakseni kertoo siitä, miten tämä PAHA -organisaatio on saanut alkunsa. Fever Code puolestaan kertoo Aukiolaisten näkökulmasta tapahtumia: Siitä, miten heitä on lähetetty Labyrinttiin ja miten he ovat siellä selvinneet aina Thomasin saapumiseen asti. Ja voi Luoja, olen niin innoissani, koska mikään ei olisi niin mahtavaa, kun saada tieteää lisää! Varsinkin Newt, tahdon niin kovasti tietää lisää siitä hahmosta!

Mikä on jotenkin outoa, on se, että ehkä eniten näistä trilogian osista pidin eniten tästä Tappavasta lääkkeestä. Se oli kamala, mutta silti siinä on jokin, mikä tekee siitä mielestäni jotenkin paremman kuin edelliset osat. Mikä se jokin on, siitä ei ole mitään käsitystä.

Mieleni tekisi tietyllä tavalla paneutua tarkemmin tapahtumiin, kertoa niistä, jakaa ajatuksia, mutta en halua spoilata, enkä tiedä, toimiko joskus kokeilemani ”spoilausmerkit”. Olisi kiva, jos saisi sellaisen laatikon tehtyä (kuten joillakin foorumeilla), jonka saisi otsikon kohdalta napsaistua auki, mikäli haluaa tietää. Mutta koska sellaista en ole ainakaan vielä löytäyt, niin pidän tämän kaiken tiukasti sisälläni ja yritän pysyä tässä yleisessä löpinässä.

Kokonaisuudessaan siis lukukokemus oli mieltä kutkuttava, miellyttävä, kauhistuttava ja sillä hyvällä tavalla ärsyttävä. On olemassa asioita, joista en ole vieläkään ihan varma. Kuten siitä, onko PAHA todellisuudessa hyvä vai ei. Mutta kuten Thomas kirjassa totesikin, ei taida olla oikeaa ja väärää. Vain kamala ja vähemmän kamala.

– Subbe

”Jotta tutkimuksesta saadaan paikkansapitäviä tuloksia”, Rottamies sanoi, ”tarvitaan verrokkiryhmä. Teimme parhaamme suojellaksemme teitä virukselta niin kauan kuin pystyimme. Mutta virus tarttuu ilman kautta erittäin helposti.”
      Hän vaikeni ja katseli ryhmää, joka tuijotti häntä.
      ”Jatka nyt vain, piru vie”, Newt sanoi. ”Me ollaan jo totuttu ajatukseen, että kaikilla on se tauti. Kenenkään sydän ei säry.”
      ”Joo”, Sonya lisäsi. ”Unohda pelleily ja kerro jo.”
       Thomas huomasi, että Teresa liikehti hermostuneesti hänen vierellään. Oliko hänellekin jo kerrottu jotain? Thomas ajatteli, että tytön täytyi olla myös immuuni -PAHA ei olisi muuten valinnut heitä erityisrooleihin.

(- Tappava lääke, s. 33)

Jätä kommentti

James Dashner – Maze Runner 2: Poltettu maa

James Dashner - Maze Runner - Poltettu maaThomas ja muut aukiolaiset ovat päässeet turvaan. He ovat juuri selvinneet kauheasta kokemuksesta labyrintissa ja ovat valmiina jättämään kaiken taakseen, kun alkaa jälleen tapahtua. Pian he saavat huomata, että he ovat jälleen keskellä PAHA:n koetta, josta heidän pitäisi selviytyä määräaikaan mennessä. Myös varoituksen sanat on annettu: Asiat ovat käymässä vaikeammiksi.

Kävin tosiaan ostamassa eräänä päivänä tämän kirjan, joka oli jo mieltäni joulun ympärillä kovasti poltellut. Aloittaminen vain hieman venähti, sillä rahatilanteen takia pohdiskelin pitkän tovin, ostaisinko kirjan vai en. Päätin lopulta sen kuitenkin ostaa, olihan ensimmäinen osa hyvä, ja sorrun myös hyvin paljon hyvien kirjojen ja sarjojen keräilemiseen.

Mistäs sitä sitten aloittaisi?

Voisin aloittaa sillä, että internet on todella vaarallinen paikka! Nimittäin minä yhtenä päivänä selailin Pinterestiä. Taisin pyöritellä siinä Nälkäpeliin liittyviä kuvia ja päädyin kuviin, jossa oli lukemiseen liittyviä sitaatteja. Samalla taisi pyörähtää myös kuvia, joissa oli käytetty kuvia monista elokuvista. Sanotaan, että näitä, joissa on päähenkilön/-henkilöiden kuvia elokuvasta ja mitä he ovat esimerkiksi opettaneet. Ja sitten, aivan pahaa-aavistamatta vastaan tuli tietenkin joitain kuvia Maze Runner – elokuvista (joita en ole vielä nähnyt, mutta aion tänä iltana ehkä katsoa ne), ja arvatkaahan vain, oliko yksi niistä sitten juuri sellainen kuva, joka spoilasi?! No totta kai se oli!! Ja täytyy sanoa, että se pilasi hetkellisesti elämäni 😀 En kerro siitä sen enempää, ettei se pilaa kenenkään muun lukukokemusta, mutta kauhulla odotan seuraavaa kirjaa. On tosi klönttiä lukea kirjaa, kun koko ajan odottaa, milloin se juonipaljastus tapahtuu. Se vähän syö lukukokemusta.

Voin myös kertoa, miten suunnattomasti minua jotenkin ärsyttää, että elokuva on nimetty erilailla kuin kirja. Poltettu maa ja Aavikkokokeet… Oikeasti, minulla meni ne vähän sekaisinkin alussa! Kävin tosiaan tuon Poltetun maan perään kyselemässä parissa pikkukaupungissa joululomalla, ja kyllä niiden tiskeillä piti hetken aikaa miettiä, että niin, oliko se nyt Aavikkokokeet vai Poltettu maa…

Ei liene yllätys, jos sanon, ettei tämä kirja ollut aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa. Tietysti aina sarjan avausosissa on se uutuuden viehätys, ja kun avaus on hyvä, odottaa paljon myös toiselta osalta. Kyllä minulla päässäni jo oli jonkinlaisia mielikuvia, miten Poltettu maa tulisi menemään, millainen se olisi, kenties minulla oli jonkinlainen ajatus lopustakin, mutta täytyy sanoa, ettei se nyt ihan mennyt kuten olin ajatellut.

Juoni on edelleen kiinnostava. Täyty kyllä sanoa, että vieläkin se raastaa hermoja välillä, kun et oikeasti tiedä kaikkea. Eli mikä tarkoitus tällä on, miten se tulee myöhemmin vaikuttamaan, mitä näiden kokelaiden on tarkoitus voittaa, ja niin edelleen. Vieläkään et ole ihan varma, onko tuo PAHA-järjestö hyvä vai paha, etkä vieläkään ymmärrä täysin, mitä tarkoitusta kokeet ajavat, eikä ole oikein hajua siitäkään, missä kunnossa muu maailma on! Sanovat, että tämä tauti, Roihu, on saanut maailman sekaisin ja melkein tuhoutumaan, mutta koska kirjassa seurataan poikia ja tyttöjä, jotka on tietyllä tavalla eristetty muusta maailmasta, niin sitä ei tiedä. Itse ainakin haluaisin kovasti tietää, onko muu maailma todellakin niin pahassa jamassa!

Voitte siis uskoa, miten innoissani odotan sitä hetkeä, kun nämä kokelaat saisivat viimeinkin muistinsa takaisin! Haluaisin viimeinkin saada selville tämän kaiken merkityksen, miten tämä kaikki sai alkunsa, mikä osa Thomasilla on ollut PAHA:n ja kokeiden kanssa, entä muilla hahmoilla?

Se menee niin, että juuri, kun olet saamassa kiinni jostain, olet juuri alkamassa ymmärtää, mikä tarkoitus tällä on, niin sitten mennään taas ja uusi sekoittava kortti tulee pakkaan, ja tajuat, ettet ymmärräkään tätä asiaa.

Juonta en tosiaan itse arvannut, tuli todellakin yllättäen ja puun takaa. Tietysti jotkut kohtaukset olivat sellaisia, että arvasi, miten tulisi käymään, mutta oli myös sellaisia, ettei olisi kyllä tullut mieleeni. Ja mikä oli jotenkin kivaa/kiehtovaa, oli se, että tässä Dashner myös osasi vahvasti höynäyttää lukijaansa! Myönnän, että vaikka kuinka pidin uskostani kiinni ainakin yhdessä kohdassa, kerkesin jo luopumaankin siitä, koska tilanne selvästi oli sellainen.

Tapahtumia tosiaan riitti, vaikka ei ihan niin tiuhaan tahtiin kuin Labyrintissa. Ja jos Dashner on jossain onnistunut, niin todellakin siinä, että hän saa pidettyä lukijansa tiukasti uteliaisuuden vallassa! Hän paljastaa matkan varrella asioita, mutta ei tarpeeksi. Sitä uteliaisuutta herätellään hiljalleen palaavista muistoista ja tiedon rippeistä, mutta vain sen verran, että lukijalla pysyy se uteliaisuus, halu tietää ja ymmärtää.

Maze Runner on kyllä sarja, joka on ärsyttävän hyvä :’D Hyvällä tavalla ärsyttävä! Siinä on viehätyksensä, kun ei tiedä tai ymmärrä, vaikka haluaisi.

Nyt kun juonesta olen kertonutkin, niin on selvää, että ollaan jännittävän seikkailun äärellä. Minussa kirja herättää paljon eläytymistä (kuten kaikki hyvät kirjat tekeekin), ja vaikka kirjassa onkin paljon jännitystä ja seikkailua, niin mukana on ripaus huumoriakin 🙂 Minusta on myös ihanaa, että ensimmäisen kirjan jengi on kasassa, koska niihin hahmoihin, varsinkin eniten esillä olevista, kiintyy. Sydäntä lämmittää, miten Aukiolaisten puheet ovat kuitenkin samat tutut, vaikka tilanne on toisenlainen. Siinä on se kotoisa ”tunne”.

Pidin eniten Newtissä Labyrinttiä lukiessani, ja täytyy sanoa, että pidän hänestä entistä enemmän. Suosikkihahmoni koko porukasta. Jotenkin pidän hänestä, tästä meidän järjenäänestä, joka tuntuu olevan suht. rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa. Pidän myös kovasti yksityiskohdasta, että hän ontuu. En tiedä, miksi. Se on pieni yksityiskohta, ja ehkä juuri siksi se on jotenkin todella kiva.

On myös kiva lukea kirjaa, jossa päähenkilö ei ole se ensimmäinen, joka johtaa ryhmää. Tietysti Thomas on aika korkeatasoinen Aukiolaisten porukassa, mutta johtajaksi on valittu joku muu, kuin Thomas. Koska hyvin usein itse päähenkilö on juuri se, joka johtaa ja tekee ne tärkeät päätökset.

Tämä kirja ansaitsisi mielestäni paremman arvostelun, mutta minulla ei oikein siitä ole mitään enempää annettavaa. Itseäni vain naurattaa se turhautumisen tunne, kun haluaa tietää, muttei tiedä 😀 Minusta on todella ihailtavaa se, miten Dashner on luonut sarjan, jossa kiusoitellaan uteliaisuudella. Minun huomioni on siis kiinnittynyt siihen ja sen upeuteen 🙂 Kenties joku muu osaa kertoa jotain kielestä tai kirjoitustavasta tai jostain muusta.

Täytyy myös sanoa, että tämän uteliaisuuden vuoksi odotan jo innolla kirjan kolmatta osaa! Oikeastaan juuri tutkiskelin netistä asiaa ja huomasin, että CDON.com on ainakin luvannut julkaisuajankohdaksi 15.2.2016!! Se todella oli iloinen yllätys, koska tässä jo pohdiskelin, että joudunkohan kauankin odottaa, että saan jatkon käsiini 🙂

Myös elokuvat ovat nyt odottamassa minua tuolla television vieressä. Ajattelinkin, että jos tänään vielä ehdin, aion katsoa ne. Odotukset ovat tietenkin turhan korkealla ja pelkään pettyväni, mutta toisaalta odotan hieman innolla, että pääsen näkemään kirjoista tehdyt sovitukset 🙂

– Subbe93

Rottamies nousi äkkiä tuolistaan kuin Thomasin yllyttämänä. Tuoli kaatui miehen taakse seinää vasten. Sitten hän asetti kätensä pöydälle ja nojautui Aukiolaisia kohti.
Kaikki tämä on kuulunut kokeisiin, ymmärrättekö? Tämä on ollut ensimmäinen vaihe. Ja haluamistamme tiedoista puuttuu yhä huolestuttavan paljon. Siksi meidän on ollut pakko lisätä kierroksia, ja nyt on aika käynnistää toinen vaihe. Asioiden on aika käydä vaikeiksi.”

(- Poltettu maa, s. 67)

Jätä kommentti

Patrick Rothfuss – Kuninkaansurmaajan kronikka: Tuulen nimi

Patrick Rothfuss - Tuulen nimi”Joillakin tavoin kaikki alkoi, kun kuulin hänen laulavan. Hänen äänensä liittyi lauluun ja sekoittui omani kanssa. Hänen äänensä oli kuin hänen sielunsa muotokuva: kesytön kuin tuli, terävä kuin pirstoutunut lasi, ihana ja puhdas kuin apila.
      Ei. Se alkoi Yliopistolla. Menin oppimaan sellaista taikuutta, josta tarinat kertovat. Sellaista Taborlin Suuren taikuutta. Halusin oppia tuulen nimen. Halusin tulta ja salamoita. Halusin vastauksia tuhansiin kysymyksiin ja pääsyn heidän arkistoihinsa. Mutta se, mitä Yliopistolta löysin, oli aivan erilaista kuin tarinat, ja olin suorastaan tyrmistynyt.
      Mutta varsinainen alku taisi olla se, mikä johdatti minut Yliopistolle. Odottamattomat leimahdukset iltahämärissä. Mies, jonka silmät olivat jäätä kaivon pohjalla. Veren ja palavan tukan haju. Chandrian. Aivan. Arvelen, että kaikki alkaa siitä. Tämä on, monella tapaa, tarina Chandrianista.
      Mutta kaipa minun täytyy palata ajassa vieläkin kauemmaksi. Jos tämä on määrä muistuttaa minun tekojeni kirjaa, voin kuluttaa aikaa siihen. Se on sen arvoista, jos minut muistetaan, ellei nyt sitten imartelevasti, niin ainakin jossakin määrin tarkasti.
      Mutta mitä isä sanoisi, jos kuulisi minun kertovan tarinaa tällä tavoin? ’Aloita alusta.’ Hyvä on, jos kerran kerrotaan, kerrotaan kunnolla.
      Alussa, minun tietämäni mukaan, maailman kehräsi nimettömästä tyhjyydestä Aleph, joka antoi kaikelle nimen. Tai, tarinan versiosta riippuen, löysi nimet, jotka kaikella jo oli.
      Huomaan sinun nauravan. Hyvä on, olettakaamme yksinkertaisuuden vuoksi, että olen luomakunnan keskus. Näin tehdessämme voimme samalla ohittaa lukemattomia ikävystyttäviä tarinoita: valtakuntien nousu ja tuho, sankaritarut, balladit traagisesta rakkaudesta. Kiiruhtakaamme eteenpäin siihen ainoaan tarinaan, jolla on todellista merkitystä. Minun tarinaani.”

Eräänä iltana eräs kronikoitsija saapuu Taivalpaaden -majataloon. Sanotaan, että onni onnettomuudessa, sillä kaiken tapahtuneen keskellä hän sattuu löytämään Kvothen, josta kiertää maailman niin paljon tarinoita: tarinoita, joista yhdet kertovat yhdet ja toiset toista; tarinoita, joissa Kvothe on sankari, ja jossa vihollinen. Mutta mikä on totta ja mikä ei, sitä ei tiedä kukaan – ei ennen kuin Kronikoitsija saa Kvothen istuutumaan alas ja kertomaan tarinansa.

Huomasin alottaessani tämän kirjoittamista, että oli jotenkin todella vaikea alkaa kertoa kirjasta ilman, että paljastaisi kamalasti. Kaikkialla tuntuu olevan paljastuksia. Joten päätin käyttää aloituksena Kvothen pohdintoja siitä, miten hänen tulisi aloittaa oman tarinansa kertominen. Tai oikeastaan: Mistä.

Toden totta, siitä on jo vuosia, kun ensimmäisiä kertoja lainasin tämän kirjan ja yritin lukea sen. Kuinkahan kauan siitä on jo? Vuosi, jos toinenkin. Muistelen, että pääsin jonnekin sadan sivun tienoille, kun se silloin jostakin syystä jäi kesken. Väitän, ettei se jäänyt siksi, että kirja olisi ollut tylsä. Ehkä fonttikoolla ja kirjan paksuudella saattoi olla osansa asiaan.

Nyt kuitenkin pyysin tädiltäni kyseistä kirjaa joululahjaksi ja sen myös sain. Ja Risingshadowin sivulta huomaan, että kirja on myös voittanut kiitettävästi palkintojakin:

Quill-palkinto 2007 (fantasiakirjat), Publishers Weeklyn Best Books of the Year 2007 (fantasiakirjat), Alex-palkinto 2008. Toinen sija Locus-palkintoäänestyksessä 2008 (esikoiskirjat), Deutscher Phantastik Preis -ehdokas 2009, Tähtifantasia-palkintoehdokas 2011.

Enkä kyllä yhtään ihmettele. Jos fantasiafanilla on jonkinlainen lista, joissa on kirjoista, jotka on ”pakko” lukea, niin tässä on yksi sellainen!

Tarina sijoittuu ihan omaa maailmaansa. Rothfuss on luonut hyvin mielenkiintoisen maailman miljöineen ja kielineen ja kansalaisuuksineen, johon mahtuu hyvin paljon taikuuteen (tai ehkä ennemmin sympatiaan) liittyviä asioita, erikoisia keksintöjä ja tavaroita, hahmoja sekä mielenkiintoisia elämänmuotoja.

Minulla on aina ollut jotenkin ongelma nimien kanssa, varsinkin silloin, kun ne ovat kovin erikoisia. Tosin nimet, jotka ovat paljon esillä kirjassa, jäävät tietenkin ennen pitkään mieleeni ja muistan ne hyvin, mutta jos ne eivät ole kovinkaan usein, ehkäpä mainintoja siellä täällä, niin se ei kyllä jää kovinkaan hyvin. Tuulen nimessä ei oikeastaan tainnut olla sellaisia nimiä, joita en olisi tarpeen tullen yhdistää johonkin tiettyyn paikkaan, ihmiseen tai tapahtumaan. En ainakaan muista sellaista. No, ehkä yksi Yliopiston opettaja oli sellainen, ettei minulla ollut oikein hajua, mitä hän opetti. Tosin tulin vähän siihen tulokseen, että hän ei tainnut olla suuressakaan osassa kirjan tapahtumia. Sitten oli tietenkin joukossa ehkä muutama sellainen nimi, jotka sekoittuivat aluksi toistensa kanssa. Esim. Elodin ja Eolian. Toinen on siis ihminen, toinen majatalo 😀 Ja sitten on tietenkin nimiä, jotka eivät jääneet mieleeni (ehkä niiden hankaluuden takia? Vähäisen maininnan vuoksi?). Jos heittäisit esimerkiksi sellaisen nimen minulle, niin osaisin kyllä kertoa, mihin se liittyi kirjassa.

On kyllä aika yleistä, että tällaiset itsekeksityt nimet kuuluvat fantasiaan. Enkä tietenkään tuota moitteena anna, minusta on aina yhtä hienoa nähdä, miten paljon kirjailija on nähnyt vaivaa luodessaan maailmaa ja tarinaa. Se vain tuottaa minulle hieman hankaluuksia muistamisen ja erottamisen kanssa, mikäli ne ovat tarpeeksi ihmeellisiä tai samankaltaisia 😀 Mutta luulen, etten ole ainoa ihminen, jolle ne tuottavat joskus tuskaa. Ja toisaalta, jos nyt lukisin Tuulen nimen uudelleen, väitän, että sen jälkeen voisin osata ja muistaa nimiä paljon paremmin kuin nyt.

Minusta olisi myös todella mahtavaa saada jotenkin tutustua siihen, miten Rothfuss on esimerkiksi kehitellyt kielen muille kansalaisuuksille. Koska en toisaalta ihan usko, että hän on vain lyönyt päänsä näppäimistölle, katsonut, mitä on tullut, ja päättänyt, että tuo tarkoittaa jotakin 😀 Ei, kyllä hän varmasti on miettinyt sitäkin, ennen kun on lähtenyt luomaan jotain kieltä. Kuten vaikkapa siaru: Sohoketh ka Siaru krema’teth tu? (Joka siis tarkoittaa: ”Miten hyvin puhut siarua?”

Tosin pelkään, että nyt kun ylistän tuota kieltenkin keksintöä, niin se on jotain samaa luokkaa, kuin servetit ja niiden taitto: Opetin ysiluokkalaisille vierailijoille viuhkan teon, joka on todella helppo tehdä, mutta sellaisen silmissä, joka ei ole servetin servettiä taitellut, se on todella upea, ja herättää jopa kysymyksiä, miten tekijä on sellaisen osannut tehdä. Eli voi tietysti hyvin olla, että Rothfussilla on ollut jotain hyvin helppo ja yksinkertainen luonti tälle, joka meidän silmissämme näyttää upealta ja sellaiselta, johon on kulutettu aikaa. Mutta ainakin se kertoo siitä, että luoja on onnistunut 🙂

Entäpä nämä keksinnöt ja sympatia? Nuo kaksi laittaa kirjan aikana pohtimaan, miten paljon Rothfuss on opiskellut jotain fysiikkaa tai kemiaa? Itse en ole kummassakaan kovinkaan hyvä, joten minulla ei ole siitä käsitystäkään, miten paljon esimerkiksi sympatiasta (joka on kuin taikomista, vain vähän vaativampaa kuin Harry Potterilla taikasauvan heilauttaminen ja loitsujen huutaminen (enkä nyt halua mitenkään väheksyä!)) on kaikki sidos-jutut ja muut keksittyä ja miten paljon pitää paikkaansa, mutta on se tällaisen maallikon silmissä se vaikuttaa melkeinpä jo ymmärryksen ylittävältä fysiikalta tai kemialta.

Siitä ei siis pääse mihinkään, että jotenkin mieltä kutkuttaisi saada tietää lisää Rothfussin luomistavasta. Juuri siitä, miten kielet ovat Tuulen nimessä syntyneet, millä tavoin sympatian perusteet on luotu, entä ne kaikki keksinnöt, miten paljon ne koettelee luonnon lakeja? On niin paljon, mikä herättää kysymyksiä tarinan ulkopuolella. Ja mikä jotenkin myös houkuttelisi, olisi valuutta. Olisi kiva tietää, mitä esimerkiksi se yksi hopea talentti mahtanesi olla meidän valuutassamme. Todennäköisesti hyvin paljon, mutta olisi se toisaalta kiva olla jonkinlainen käsitys siitä, millaisista rahasummista puhutaan.

Hahmot ovat mielenkiintoisia, ja mielestäni jokaisella hahmolla on juuri niin paljon esiintymistä kirjassa kuin voisi kuvitellakin. Ehkä koko kirjan aikana on olemassa yksi hahmo, joka ilmestyi yhtäkkiä vähän kuin tyhjästä, ja se ei jotenkaan antanut hahmolle saman ”arvoista” ilmestymistapaa, jonka muut hahmot saavat. Siinä, missä muut tulevat mukaan tarinan aikana, niin tämä hahmo vain ”yllättäen” ilmestyy, ja Kvothe sillä hetkellä kertoo pikaisen kertomuksen, miten on henkilön tavannut. Se oli ehkä ainoa kohta, joka hieman ”häiritsi.”

Pidin kyllä kovasti Kvothen hahmosta. Tietysti tässä oli hahmo, joka oppii nopeasti ja tietää paljon, joka välillä päähenkilöissä ärsyttää. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin täydellinen päähenkilö, joka osaa kaiken, onnistuu kaikessa ja niin edelleen. Mutta vaikka Kvothe oli fiksu ja nopea oppimaan, niin silti oli jotenkin ”kiva” seurata, miten hän tekee vaikeita päätöksiä, kenties jopa valitsee väärin, miten hänkin tekee virheitä, ja miten hänelläkin on ongelmia joidekin asioiden kanssa.

Kirjoituskieli oli jotenkin upeaa. Kaunista ja… no, runollista? En tiedä, mutta se oli jotenkin todella kaunista. Oikein ihanaa vaihtelua siihen tavanomaiseen, jota on ehkä enimmäkseen tullut luettua. Myös tunteita oli paljon pelissä, välillä tapahtui, välillä ehkä murehdittiin, tehtiin niitä hankalia päätöksiä, ja mikä parasta, nauraakin välillä sai 🙂

Kuvailua on paljon. Tosin onhan Tuulen nimessä ihan oma maailmansa, jossa kaikki voi olla mitä tahansa. Kuten vaikkapa niitä esineitä, keksintöjä, jotka vaativat sen, että niistä kerrotaan, jotta lukija voi ne kuvitella mielessään edes jotenkin. Myös maisemat ovat saaneet paljon huomiota tarinan aikana. Itselleni tietysti kuvaukset menivät välillä vähän hutaisten lukemalla, mutta luulen, että kun kirjan toisen kerran otan luettavakseni, pystyn siirtämään uteliaisuuteni sen verran odottamaan, että jaksan täydellisesti perehtyä maisemien kuvauksiin 🙂

Ehkä yksi miinus oli pieni fontti, jota kirjassa oli. Ei se toisaalta minua sinällään haitannut, minä luen hyvän kirjan, olipa fontti sitten kuinka pientä tahansa, mutta minulle ehkä se fontti saattoi tehdä sen, etten jaksanut kirjaa lukea kolmea tuntia enempää putkeen. Tosin eipä ne taukojen pitämisetkään haitannut, koska kirjaan oli kuitenkin helppo palata ja kiinnostua.

Kokonaisuudessaan Tuulen nimi on hyvin onnistunut luomus Patrick Rothfussilta! Kirja ei ehkä ole se kaikista nopeatempoisin, sillä siinä käsitellään aika tarkoin Kvothen elämää. Mutta silti kirja on koko ajan mielenkiintoinen. Siitä on helppo myös pitää taukoa, koska tiedät, että innostut kuitenkin siitä yhtä nopeasti uudelleen. Kirjaa on myös vaikea arvata ennalta. Itse ainakin oletin kirjan loppuvan eri tavalla, ehkä jopa eri kohtaan. Kuten on kehuttukin, kirja on tosiaan sellainen kirja, joka hemmottelee fantasian ystävää: Siinä on kaikki, mistä fantasian lukijat pitävät. Ja minun on sanottava, että niinhän se tekee!

Suosittelen siis todella lämpimästi kokeilemaan tätä teosta 🙂 Nopeasti sitä ei kyllä kahlaa läpi, mutta takaan, kuten Robin Hobb’kin on luvannut, ”tämä kirja on kallisarvoisen lukuaikasi arvoinen”.

– Subbe

Jätä kommentti

Veronica Roth – Outolintu

Veronica Roth - OutolintuTrisillä ja hänen veljellään koettaa suuri päivä, kun on aika viimeinkin mennä taipumustestiin ja sen avustuksella valita, missä ihmisryhmässä jatkaa loppuelämänsä: Uskaliaissa, Vaatimattomissa, Rehdissä, Terävissä vai Sopuisissa. Trisille valinta ei ole helppo, sillä hän ei tunnu selvästi kuuluvansa mihinkään, ja kun hän paikkansa valitsee lopulta, pystyykö hän elämän niiden ehtojen mukaan?

Tämä kirja päätyi käteeni siten, kun katselin Nälkäpeli -elokuvaa DVD:ltä, ja alussa tuli mainos Outolinnusta. Se herätti hieman uteliaisuuttani, ja päätin, että voisin tutustua teokseen joululoman aikana.

Niin siis tein.

Lopputulos: Kirja ei ollut oikein mieleeni. Siinä, missä ahmein Maze Runnerin ensimmäisen osan ja aikaisemmin lukaisin Nälkäpeli-trilogian kepeästi, ei oikein Outolintu saanut minua innostumaan lukemisesta. Aluksi ajattelin, että se varmaan johtuu alusta, että se on vain vähän tylsähköä, mutta kun asiaan päästään, niin varmasti innostun.

Puolessa välissä tajusin, että se ei taida johtua siitä.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että minua hieman tökkii jollain tavalla se, miten nämä ihmiset on luokiteltu kirjassa. Uskaliaat, sopuisat, vaatimattomat, rehdit ja terävät. Sekä tietenkin osattomat, jotka ovat jääneet kadulle näkemän nälkää ja kuolevat sinne. Näiden ryhmien työtehtävätkin ovat mielestäni jotenkin ”luokiteltu” siten, että tietyt ryhmät tekevät tiettyjä hommia. Kuten esimerkiksi vaatimattomista valitaan ihmiset hallitukseen. Miksi vain vaatimattomista? Tässä yksinkertaisesti päästään siihen, että mielestäni nuo on liian karkeasti jaettu. Eikö jokaista tarvita? Tarkoitan, että kun ympärillä on erilaisia ihmisiä, saadaan erilaisia näkökulmia asiaan ja annetaan se muillekin esille. Näin voidaan yrittää luoda ratkaisu parempaan huomiseen, eikö? Yhteistyössä on voimaa, eikö niin sanota?

Mutta niin ei mene tässä kirjassa. Sen näkee jo kaukaa, että kun yksi johtaa omalla vaatimattomalla tavallaan, niin muut eivät välttämättä ole samaa mieltä asiasta. Jotkut suuttuvat toisen kastin päätöksistä ja päättävät esimerkiksi julkaista karkeita artikkeleita toisen ”lohkon” tavoista, päätöksistä ja teoista.

Minusta kirjassa on selvät sodan merkit esillä. Ryhmät ovat eri mieltä keskenään asioista, ja kun vallanhimoa löytyy tarpeeksi joltakin osapuolelta, on selvää, ettei tämä tule päättymään hyvin.

Sitten on tietenkin näiden ryhmien tavat elää, jotka ovat kiinni siinä oman leiman alla: Uskaliaat ovat rohkeita, heistä tulee vartijoita, yms. mutta se näkyy myös ”tyhminä”, uhkarohkeina tekoina ja kokeina, joita tehdään. Kuka uskaltaa hypätä kalliolta kivikkoiseen aallokkoon? Kuka uskaltaa seisoa maalitauluna, kun toinen heittelee veitsiä? Ja jos olet pelkuri, etkä uskalla tehdä jotakin, mitä vaaditaan, joudut osattomaksi. Vaatimaton ei saa olla itsekäs, rehdin on sanottava suoraan ajatuksensa…

Myönnän, idea on hieno. Oikeasti, on ollut varmasti hieno idea luoda maailmankolkka, jossa ihmiset jakautuvat arvojen mukaan, ja lapsille on 16-vuotiaana mahdollisuus etsiä uusi polku tai jatkaa vanhassa. Mutta että tässä tarinassa se ei jotenkaan vain toiminut. Tai ehkä se oli tuotu vain omaan ääripäähänsä? Koska kuten kirjan päähenkilö osoittaakin, ihminen ei ole niin yksiselitteinen. Pystytkö olemaan epäitsekäs? Myöntelemään aina muiden ihmisten sanoille? Olemaan kiinnostunut kaikesta maailman tiedosta? Sanomaan ihmisille suoraan päin naamaa ajatuksesi? Tapattamaan itsesi vain siksi, että haluat kuulua joukkoon?

Ihminen pystyy olemaan itsekäs ja epäitsekäs. Johonkin aina pystytään vetämään se raja, kuinka pitkälle pystyy toista auttamaan. Joten on aivan ymmärrettävää, kun päähenkilömme ei tiedä, minne hän kuuluisi parhaiten. Hän tietää olevansa yhtä, mutta on myös toistakin, jopa kolmattakin. Ei ole niin selvää, missä lohkossa hän pärjäisi parhaiten. Mutta jos et olekaan tyytyväinen, niin mitä sitten? Jos ei koe kuuluvansa valitsemaansa lahkoon? Vaihtoehdot ovat taistella, kuolla tai jäädä osattomaksi.

No tietenkin tätä varten on divergentit. Eli ne, jotka eivät selkeästi kuulu vain yhteen ryhmään. Tai ainakin näin ymmärsin. Divergenteistäkin on todella vähän tietoa tässä kirjassa, mikä tietyllä tavalla on todella tylsää. Mutta ehkä seuraavassa kirjassa?

Mutta sen, mitä luin, sain sen käsityksen, että divergentit on heitä, jotka eivät suoranaisesti kuulu mihinkään ryhmään täydellisesti. Ei samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset, jotka kirjassa tuntevat sopivansa parhaiten jotenkin… Ugh, menee sekavaksi…

No, joka tapauksessa…

Sitten jäin myös kovasti ihmettelemään sitä, että kun nuori valitsee itselleen paikkansa, jonne kuuluu/tahtoo kuulua, niin miksi vanhemmat ja muut lohkolaiset tuntevat tulleensa petetyiksi? Koska minusta moninaisuus on rikkautta, ja jotenkin ajattelen, että eikö heidän vanhempiensa pitäisi olla ylpeitä, jos joku osoittaa innokkuutta tietoa kohtaan? Miksi täytyy leimata heti petturiksi ja tehdä suuri numero, kun nuori itse tietää, ettei välttämättä sovellu siihen alkuperäiseen kastiinsa? Eikö silloin pitäisi olla iloinen lastensa puolesta? Että lapset voisivat saada elämän, jossa kokevat pärjäävänsä paremmin?

Kirja on siis näiden osalta kovin kärjistetty. Kun päätät kuulua johonkin, niin sinne kuulut, eikä paluuta entiseen enää ole. Kun vaihdat kastia, hylkäät vanhan perheesi. Oikeastaan ei ole enää perhettä. Nuoret eivät juurikaan tiedä eri ryhmistä mitään muuta kuin sen, jonka ovat kuulleet tai nähneet koulussa. Onko niiden perusteella ihan oikein valita, mihin ryhmään haluat myöhemmin kuulua?

Toisena pidin kirjaa vähän turhan negatiivisena ja synkkänä. Tris saa ystäviä, pärjää jotenkin, mutta kun hän todella alkaa pärjätä uudessa ryhmässään ystävien jäädessä jälkeen, niin aletaan heti olla kateellisia. Ollaan ystäviä silloin, kun toinen on heikko, ja heti kun osoitetaan vahvoilla olemista, niin alkaa kateellisuus. Minusta tuo on jotenkin niin ankeaa: Kun päähenkilö kerrankin onnistuu jossain, kukaan ei iloitse siitä. Onnistumisesta ei ole mitään iloa.

Muutenkin tuntuu, että kirjan tapahtumat johtaa aina vain huonompaan suuntaan. Mitä tahansa päähenkilö tekeekin, siitä ei tunnu olevan mitään apua. Aina on jossakin joku osapuoli, joka ei pidä asiasta ja alkaa toimia. Täytyy sanoa, että ei ole kyllä paljokaan tullut naurettua saati edes hymyiltyä tämän kirjan aikana, eikä kyllä itkettyä tai innostuttua. Ehkä lähinnä on tuntunut ahdistavalta lukea. Ja tämä ahdistus on se suurin syy, miksi lukemiseni on ollut niin hidasta.

Kolmanneksi täytyy sanoa, että jotenkin kirja on vähän ennalta arvattava. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta täytyy myöntää, että itse ainakin huomasin, jos en aina, niin tosi usein omat päättelyni oikeiksi.

Positiivinen asia tapahtuu vasta viimeisten kuudenkymmenen sivun aikana! Vasta silloin havahduin, kun alkoi ”tapahtua”, ja aloin hiukan innostua ja eläytyä tapahtumiin. Pisteet Veronica Rothille lopusta!

Tuntuu tosi ankealta kirjoittaa tämmöistä avautumista, kun oli tämmöinen negatiivinen ”arvostelu”. Kenties tämä kirja on innostanut jotakuta toista, mutta minuun ei iskenyt kuin loppu, ja kiitos sille, odotan hieman toiveikkaammin seuraavan osan lukemista 🙂

– Subbe

Hengitän nenän kautta sisään ja ulos. Sisään. Ulos.
”Tämä on pelkkä simulaatio, Tris”, Neljä sanoo hiljaa.
Hän on väärässä. Viimeisein simulaatio levisi koko elämääni, ja se on ollut täyttä totta valveilla ja unessa. Painajaisissa ei ole ollut joka yö variksia, mutta aina niitä samoja tunteita jotka koin simulaation aikana – kauhua ja avuttomuutta. Juuri niitä minä kai todella pelkään. Olen saanut paniikkikohtauksia suihkussa, aamiaisella, matkalla tänne. Olen purrut kynteni niin lyhyiksi että sormia särkee. Enkä minä ole ainoa joka kärsii näin, olen siitä varma.
Silti nyökkään ja suljen silmäni.

(- Outolintu, s. 189)

Jätä kommentti

Marko Leino – Joulutarina

Marko Leino - Joulutarina
Nikolas jää hyvin varhain orvoksi, jolloin läheinen Korvajoen kylä ottaa pojan huostaansa. Joka vuosi joulun jälkeen poika muuttaa taas vuodeksi asumaan uuteen perheeseen. Kiitoksena Nikolas kehittää perinteen, että joka joulu hän tekee leluja lahjaksi niiden perheiden lapsille, joiden luona on saanut asua. Ja siitä perinteestä alkaa pienen Nikolaksen matka joulupukiksi.

Joulutarina on tosiaan koko perheelle sopiva kirja, jossa on 24 lukua. Eli kirja sopii oikein hyvin vaikka joulukalenteriksikin, jos vaan tykkää lukea. Itse näin elokuvan silloin, kun se DVD:lle tuli, ja pidin siitä itse kovasti. Se oli liikuttava ja kaunis elokuva. Joten kun löysin Joulutarina -kirjan jostain alennuskopasta kesän tienoilla, niin päätin ostaa sen. Koska elokuva oli puhutellut, niin totta kai ajattelin, että kirja on myös lukemisen arvoinen. Ja minä pihtasin sitä tarkoituksella seuraavaan jouluun, jotta saisin lukea sitä kuin joulukalenterin luukkuja avaten.

No, on kai pakko myöntää, etten aivan onnistunut. Jäin aluksi hyvin paljon jälkeen, koska ei vain tullut luettua. Ja syykin selviää teille ihan juuri.

Sanon heti aluksi, että kirja on ihan lukemisen arvoinen. Kiva tarina siitä, miten Nikolas Pukista tuli joulupukki. Se sopii nuoremmille ja niille, jotka eivät suurempaa jännitystä kaipaa. Kirja on hyvin rauhallinen, kuvailee hyvin maisemia ja paikkoja, saa hymyilemään ja joskus kyyneleenkin silmäkulmaan. Kirja kertoo oikeastaan hyvin paljolti tavallisen ihmisen elämästä. Se kertoo kauniin tarinan selviytymisestä, ilosta ja menettämisen tuskasta, päätöksien tekemisestä, vaikka ne joskus ovatkin vaikeita ja ystävyydestä.

Silti… Blogini on enimmäkseen täynnä arvosteluja fantasia- ja scifikirjallisuudesta, eikö totta? Minua kiinnostaa kamalasti kaikki yliluonnollinen, vauhdikkaat tapahtumat ja ihmeelliset ja oudot tapahtumat ja hahmot. Tietysti pidän ”realistisista”, tavalliseen elämään perustuvista kirjoista, jos niiden aiheena on vain jotain, joka itseäni jotenkin liikuttaa. Totta kai ihminen voi lukea mitä vain, kunhan se häntä jotenkin kiinnostaa.

Täytyy myöntää, että minun makuuni Joulutarina oli vähän hidastempoinen ja tylsä. Siinä, missä joku pitää rikkaista kuvauksista, niin itselläni puolestaan alkoi hieman kärsivällisyys loppua. Hyvin tavanomainen tarina tavallisesta pojasta, joka on menettänyt perheensä ja haluaa tuottaa iloa kylän lapsille. Ei siis mitään kovinkaan kummallista tapahtunut, ei mitään kovinkaan hetkauttavaa. Tämä ei ole moite, joillekin tämä kirja taas sopii hyvin! Mutta itselläni tuli välillä vähän turhautumisen tunteita, kun kirjaa eteenpäin rämmein, ja tulipa haukoteltuakin välillä kovasti.

Toki itkin muutamia kyyneliä, onhan läheisten kuolema osa jokaisen elämää, niin kamalaa kuin se onkin. Menettäminen on kurjaa, mutta sen kanssa on opittava elämään. Sitä ei pääse pakoon, vaikka kuinka haluaisi.

Minua häiritsi hieman kirjan alussa viisivuotias Nikolas. No, minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa, millainen on viisivuotias lapsi, koska olen vain hyvin löyhästi seurannut nuorten serkkujeni kasvua. Ja siitä on aikaa, kun he ovat olleet viisivuotiaita. Olen itsekin ollut vielä silloin sen ikäinen, etten kunnolla muista sitä aikaa, saati vieraillut heidän luonaan paljoakaan, mutta silti… Minusta viisivuotias Nikolas vaikutti kovin viisaalta, eikä oikein ikäiseltään lapselta. Tietysti voin erehtyä, mutta jotenkin hän vaikutti kovin aikuismaiselta lapselta. Tekee päätöksiä, ettei kiinny kehenkään enää, koska menettämisen tuska on liikaa, pelastaa nuorempiaan joesta ja muuta vastaavaa. Tosin olihan hänessä jotain ”lapsellistakin”, mikä upposi minuun: Hän uskoi, että Aada-sisko olisi muuttunut merenneidoksi 🙂

Täytyy sanoa, että tässä kohtaa se elokuva taitaa enemmänkin olla minun juttuni. Kirja on luettava, mutta voi olla, etten tule lukemaan sitä toista kertaa, en ainakaan ihan hetkiinsä. Kuten sanoin, minun makuuni vähän turhan realistinen, kuvauksellinen ja hidastempoinen. Jollekin, joka ei niinkään kaipaa räiskettä ja rähinää, tämä kirja sopii mainiosti. Tarina on kivan tavallinen, eikä kerronnassa ollut juurikaan moitittavaa. Tietysti mukana oli muutama asia, joka jäi auki, ja jolle olisin vastauksen halunnut, mutta kaikkea ei voi saada. Ja tosiaan tuo pikku-Nikolas hieman häiritsi alussa, mutta muuten kirja oli ihan luettava 🙂

Suosittelen sitä ihmisille, jotka viihtyvät rauhallisten ja ”tavanomaisten” (tuntuu jotenkin niin kauheen vähättelevältä sanoa tavanomainen, mutten keksi parempaakaan kuvaamaan ihmisen arkipäiväistä elämää) tarinan parissa 🙂

– Subbe

”Sinun täytyisi jo tuohon ikään oppia hyväksymään eräs tärkeä totuus, jota olet koko elämäsi ajan pyrkinyt väistämään ja välttelemään”, Eemeli jatkoi kuin ei olisi ensinkään kuullut Nikolaksen vaisua vastalauseyritystä. ”Rakastamiseen kuuluu aina myös pelko rakkauden kohteen menettämisestä. Se on luonnollinen osa elämää. Sinä olet vieläkin menneisyytesi vanki. Et sinä voi loppuelämääsi väistellä tunteitasi menettämisen pelkosi takia. Sillä jos sinä et uskalla rakastaa tai anna muiden rakastaa sinua, niin sinä et oikeasti elä.”

(- Joulutarina, s. 219)