Jätä kommentti

Vuosi on vierähtänyt…

Hei kaikki!

Hengissä ollaan, vaikka kauhukseni huomasin, että olen viimeksi kirjoittanut tänne lokakuussa 2014. Kaikkea on kyllä ehtinyt tapahtua. Pikaisesti niistä:

Tosiaan, minulla oli silloin töitä Siwassa, ja päästessäni kouluun opiskelemaan tarjoilijaksi jatkoin sitten viikonloppuisin töissä. Syksy 2014 oli kaikista kiireisintä aikaa, mutta sama jatkui keväällä, ja kesän jatkoin siellä kesätöissä.

Syksyllä tuli muutenkin enimmäkseen kirjoiteltua ficejä kuin luettua. Innostuin ihan täysillä Frozenista, joten kirjoitin ficejä siitä, ja muutamasta muusta fandomista. Minulla oli kaikenlisäksi operaatio kirjoittaa Crossover Elina Rouhiaisen Susirajasta ja Annukka Salaman Faunoideista. Mukana oli tarkoitus olla myös omia hahmojani, mutta se on jäänyt toistaiseksi kesken.

Jouluna 2014 veljeni synnytti oikein kunnon sopan. Olimme perheen kanssa Ylläksellä, kävimme veljeni kanssa Jounin kaupalla, kun hän löysi sieltä pelin nimeltä Dragon Age: Origins. Hän alkoi suositella sitä minulle, kehui, että se on ihan loistava, ja että minun pitäisi pelata se. Suhtauduin hieman pessimistisesti siihen peliin, ja veljeni lupasi ostaakin sen minulle, mutta päätin lopulta, että ostan sen pelin itse (koska en tohtinut laittaa veljeäni ostamaan sitä minulle, koska minä kävin töissä ja hän ei). Se oli virhe. Vaikka aluksi en päässytkään ihan sisään peliin, niin pelasin sitä kuitenkin ja jäin aika pian koukkuun 😀 Pelasin siis Dragon Age: Originsin, seuraavaksi Dragon Age 2:sen, ja lopulta Dragon Age: Inquisitionin, joka oli juuri ilmestynyt. Täytyy sanoa, että rakastuin Dragon Age -sarjaan totaalisesti, ja olen pelannut ne pelit jo ties montako kertaan läpi. Dragon Agen jälkeen päätin kokeilla BioWaren toista pelisarjaa, Mass Effectiä, joka myöskin iski minuun turhankin hyvin. Kummassakin sarjassa pidin kovasti tarinasta, hahmoista, ja grafiikka. Voisin tässä selittää niistä vaikka mitä, mutta jätän välistä 😀
Mutta että nyt tiedätte, minne olen vuoden 2015 kuluttanut! Siis koulun ja töiden lisäksi. Tällä hetkellä olen työtön, eikä tarjoilijan ura sittenkään tunnu siltä oikealta. Niinpä olen ollut hieman hukassa elämäni kanssa, ja täytyy sanoa, että näiden takia minun on viimeiset kuukaudet hieman menneet ohi tavalla tai toisella.

Nyt on kuitenkin alkamassa joululoma! Olenkin nyt päättänyt rentoutua, enkä tee mitään muuta kuin kasaan ison pinon kirjoja sänkyni vierelle ja luen. No okei, käyn sukulaisia tervehtimässä ja kavereita tapaan, jos jollain on aikaa, mutta olen päättänyt, etten suunnittele mitään! Ei aikatauluja. Ainoastaan iso pino kirjoja ja tietokone, jotta voin päivitellä kirjablogiani. Ja mukava vaatetus, tietenkin, sekä suklaata 😉

Voisin kertoa tässä hieman, mitä kirjoja olen ajatellut lukevani:

Ensinnäkin luin marraskuun lopulla viimeinkin paljon puhutun Nälkäpeli -trilogian. Täytyy sanoa, että iski kyllä ihan täysillä minuun! Rakastuin trilogiaan, ja varsinkin Vihan Liekit on päässyt omaksi suosikikseni. Leffat on nähty, Vihan Liekit useimmiten. Matkijanärhi osa 2:sta odotan jo innolla DVD:lle. Mutta tässä on yksi sarja, jonka ajattelin lomani aikana uudelleen koluta läpi! Siksi, että pidin siitä, siksi, että pääsen lukemaan ne yksityiskohdat, jotka ensimmäisellä kerralla menivät ohi, ja siksi, että pääsen kertomaan teillekin Nälkäpeleistä 🙂

Marko Leinon Joulutarinan aloitin joulukalenteri-tyyppiseltä, mutta täytyy sanoa, että olen jäänyt vähän viime aikoina jälkeen. Tarkoitus kuitenkin on, että tulen lukemaan sen ja arvostelemaan 🙂

Elina Rouhiaisen Susirajan viimeinen osa, Vainuttu, on myös luettu aikaa sitten, mutta arvostelu on tekemättä. Niinpä olen hieman pohtinut, että lukisin sen uudelleen ja tekisin arvostelun, joka täältä vielä puuttu. Maggie Stiefvaterin Viettelys on puolestaan lojunut hyllyssäni puoliksi luettuna. Päätin, että sen luen loppuun.

James Dashnerin Maze Runnes – Labyrintti alkoi oikeastaan houkuttelemaan minua elokuvan mainosten ansiosta. Veronica Rothin Outolintu alkoi myös houkutella, kun jonkun kolmen Nälkäpelin DVD:n alussa tuli mainoksia. Itse asiassa taisi olla kahdessakin DVD:ssä, toisessa tämän Outolinnun traileri, toisessa Kapinallisen. James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin Endgame – Loppupeli veti puoleensa kirjakaupassa. Olin ensin kahden vaiheilla, ostaisinko vaiko en, mutta kun sain mummilta joululahjarahan etukäteen, päätin, että ostan sen ja katsotaan sitten, kiinnostaako jatko vaiko ei. Kirja kuulosti mielestäni todella kiehtovalta, mutta kun siinä puhutaan ratkaisusta, jonka lukijan ”pitäisi” ratkaista, niin alkoi vähän pohdituttaa, että onkohan se sittenkään tällaiselle ”idiootille”, tai menettääkö jotain, jos ei panosta siihen arvoitukseen. Sen näemme joululomalla 😉 Ja lienee Nälkäpelien ansiota, että olen uteliaisuuttani päättänyt tutkia Suzanne Collinsin Alismaan tarinat – Ylismaan Gregorin. Täytyy sanoa, että se kuulosti ihan mielenkiintoiselta, mutta olisi valetta, jos en sanoisi, että takana on myös kiinnostus lukea, mitä muuta Collins on kirjoittanut 🙂

Eiköhän tuossa ole jo ihan mukavasti kirjoja? Ja tiedän, että jos jokin uusista sarjoista vain iskee, niin olen kirjastossa heti lainaamassa jatkoa 😀

Olen kuitenkin pohdiskellut, mitä muita kirjoja tahtoisin lukea. Tai siis David Eddingsin Belgarionin tarut olisi jotenkin kiva lukea uudelleen. Samalla saisi tehtyä arvostelut tänne. Mutta mieleni tekisi myös tutustua mm. Laura Gallego Garcian Idhunin Kronikoihin, Damian Dibbem Historian vartijoihin ja J. S. Meresmaan Mifongin perintöön. No, tässä on vielä muutama päivä aikaa pohtia, mitä otan mukaan vanhempieni luokse, joten eiköhän tässä jotain keksitä 🙂 Ja toisaalta, on minulla toimiva kirjastokorttikin 😉 Jos ei muuten, niin asun sitten kirjastolla.

Mutta kuullaan lisää piakkoin! Kolme päivää vielä pitäisi jaksaa koulussa, kyllä tää tästä! 🙂

Jätä kommentti

Elina Rouhiainen – Susiraja 3: Jäljitetty

Ainoa keino olla onnellinen on olla vapaa. Ja vapaa voi olla vain, jos ei anna pelkojen hallita elämäänsä.

– Jäljitetty, s. 245

JäljitettyRaisa pääsee viimeinkin aloittamaan unelmansa kuvataideakatemialla, mikä ei tulekaan olemaan aivan niin helppoa kuin voisi luulla. Samaan aikaan Konsta, joka on perustanut Helsinkiin klubin, on puolestaan saanut tietoja Raisan veljestä, jonka kanssa Raisa syöksyy täysin uuteen seikkailuun täysin valmistautumatta. Heidät saatetaan rauhan merkeissä Kreikkaan, mutta ennen pitkään he joutuvatkin pakenemaan sieltä uhreina. Se, että Raisa huolehtii veljestään ja uusista vihollisistaan, ei tunnu olevan tarpeeksi, sillä samalla muisto Mikaelista saa kaipuun palamaan hänen sisällään, ja tunteet sekä ajatukset menevät täysin sekaisin, kun kyseinen ihmissusi eräänä päivänä astelee häntä vastaan Helsingin kaduilla…

Tiedän, että rakastan Elina Rouhiaista ja hänen Susiraja -sarjaansa ihan älyttömästi ❤ Ihmissudet, ihanat hahmot, rakkaus, toiminta…

Kirja alkoi heti toiminnalla. Oli toisaalta aika ennalta arvattavaa, miten sen kuvataideakatemian kanssa käy. En tiedä, miksi, mutta kun aloitin ja luin ensimmäistä lukua, tuli heti sellainen aavistus, miten siinä käy. Joka tapauksessa kirja on juuri siitä ihana, kuten edeltäjänsäkin, ettei siinä ole mitään pitkiä liirumlaarumeita jostain tylsästä normielämästä. Ei sillä, että normaalissa elämässä olisi mitään vikaa, mutta minuun se ei pure, ellei ole toimintaa. Kun eilen sain kirjan käteeni ja aloin lukea, olin heti innoissani (johtuen tietysti siitä, että minua kovasti kutkutti tietää, missä on Mikael), ja jatkoin lukemista aina puoli yhteen asti yöllä. Tarkoitus oli mennä aikaisemmin nukkumaan, mutten vain pystynyt. Oli hyvin vaikea saada unta, kun pyöri levottomana sängyssä miettien koko ajan lukemaansa, ja innoissaan pohdiskellen, mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi!

Kuten kaikille on varmasti käynyt selväksi, olen ihan älyttömän hyvä eläytymään kirjan tapahtumiin. Tietysti on vaikutusta myös kirjoittajalla, koska jos kaikki on kerrottu hyvin tasapaksusti ja tylsästi, niin voiko siinä nyt niin kauheasti eläytyä? Toki itse koen olevani niin kovin empaattinen ihminen, mutta on sillä siltikin merkitystä, miten kirjoittaja on onnistunut kirjoittamaan kohtaukset ja tunteen purkaukset ja niin edelleen.

Tuomioni: Rouhiainen onnistui liian hyvin.

Siis voi luoja, miten tunsin haikeutta, kun Raisa näki unta Mikaelista, jolla kaikki oli hyvin. Miten vihasinkaan tietyissä kohdissa Raisaa, hänen sekaisia ajatuksiaan ja ihmeellistä toimintaa, miten itkin, kun Raisa kaipasi Mikaelia, miten olin yhtä aikaa että haikeana että tietyllä tavalla ”itseppä soppasi keitit, Raisa” -fiiliksillä, kun päähenkilömme haikaili ihmissutensa perään, ja niin edelleen. Siis oikeasti, elin niin paljon kirjan kanssa, ettei taas mitään järkeä! Välillä oli ihan pakko upottaa pää tyynyyn ja kiljua raivosta, välillä oli ihan pakko pyyhiä silmäkulmia, kun oli vain niin kaunista ja liikuttavaa/surullista, ja välillä oli pakko pistää kirja pois ja ottaa hyvin pieni breikki, että kestäisi taas jatkaa: joko siksi, että olin liian innoissani, siksi, etten vain tiennyt, uskaltaisinko kohdata, mitä seuraavaksi tapahtuu, tai sitten ihan vain siksi, että Raisa tuntui typerykseltä. Välillä piti jopa huokailla ihastuksesta, kun jokin vain oli niin söpöä tai kaunista tai muuta vastaavaa. Ja tietenkin nauraminen ❤ Voi luoja, miten hauskoja hetkiä minulla olikaan! Sen ei tarvinnut olla kuin jotain sellaista, mitä voi tapahtua ihan kenelle tahansa tosielämässä! Siis tiedätte varmasti, näitä ”Ihan minun tuurillani…” -tapahtumia! Esimerkiksi asut jossain suuressa kaupungissa, jossa ajattelet, ettet todellakaan voi törmätä johonkin tiettyyn henkilöön, jota et halua enää koskaan nähdä, ja tietysti sitten heti seuraavana aamuna törmäät häneen ihan sattumalta jossakin. Tietysti siinä tilanteessa se ei välttämättä naurata, mutta ulkopuolisesta se kuulostaa jo niin uskomattoman huonolta tuurilta, ettei sille vain voi olla nauramatta. Tietysti oli keskusteluja, jotka saivat nauramaan tai hymyn huulille, tapahtumia, jotka saivat huvittumaan… Ihanaa ❤

Tunteiden skaala oli laaja!

Kirjaan mahtui todella paljon tapahtumia, mutta mikä eniten minua jotenkin häiritsi, ei kylläkään paljoakaan, mutta hyvin vähän, oli se, miten nopeasti kirjassa aika kului. Välillä oli vain hämmentynyt, että taas hurahti Raisalla parisen viikkoa johonkin. Ennen pitkään olin jo hieman sekaisin siitä, miten paljoa aikaa oli kulunut ja mitä vuoden aikaa he mahtoivat oikein elää. Siitä huolimatta kirja pysyi kiinnostava, ja kuten sanottua, se oli täynnä tapahtumia, ja väitän, ettei siinä kyllä missään välissä tarina käynyt tylsäksi.

Suosikkikohtia oli monia, ja ne olivat aikalailla niitä, jotka herättivät haikeutta minussa. Lopussa tulee maistiaisena yksi kohta, jota lukiessani itkin. Sitten oli ainakin yksi vertauksellisesti ”ilmaisu”, joka jäi mieleeni: ”Mikael omisti hyvin suuren osake-enemmistön sydämestäni.” Noin se ei ehkä herätä suuria tunteita, mutta kun sen kirjasta lukee kaikkien niiden tunteiden keskeltä, se oli jotain todella kaunista ja suloista.

Sen verran olen ilonpilaaja, että muutamia ”virheitä” bongasin, kuten muutamasta lauseesta taisi puuttua pisteet, mikä tietenkin hieman hämmensi siinä vaiheessa, kun luki lauseen ja ihmetteli, että mitäs tämä oikein tarkoittaa, ja yhdessä kohtaa oli jopa hieman kirjaimet mennyt sekaisin. Olikos siinä jotenkin ”ohe livat”, ja jonkin aikaa tavasin tuota ihmeissäni, kunnes tajusin, että siinä vissiinkin pitäisi olla ”he olivat”. Mutta toisaalta, noita sattuu! Itselläni ei ainakaan mennyt lukukokemus mitenkään pilalle.

Vielä on asioita, jotka jäivät hieman sellaisiksi, että haluaisi tietää vastauksia. Toki paljon tuli Jäljitetyssä vastauksia ja selityksiä, kuten esimerkiksi Raisan kyvyn ymmärtäminen (ainakin itse nyt ymmärrän paljon paremmin, mikä se niin kuin on (kuvien lisäksi) ja miten se ”toimii”), mutta tietysti jäi hieman auki joitain ”pienempiä” asioita, kuten Niko, uusi hahmo nimeltä Regina, Hukkavaara ja lauma, entä Mikaelin vanhemmat?

Tietyllä tapaa olin ehkä hieman harmissani tietyistä asioista, kuten Hukkavaaran ”vähäisyys”. Onhan se kuitenkin paikka, jossa kaikki sai alkunsa, joten toisaalta hyvin merkittävä ja tietyllä tapaa rakas paikka. Samoin jäin kaipaamaan joitain vanhoja hahmoja, kuten esimerkiksi Juhaa ja Jenniä. Ei heitä tietenkään ole unohdettu tai mitään, mutta kuten Uhanalaisen ”arvostelussa” taisin hehkuttaa, ihastuin jo siihen heidän luomaansa pieneen ”laumaan”. Siihen kun saadaan kaksi uutta hahmoa mukaan, niin voi että!

On aika myöntää, että ehkä eniten minua tässä kirjassa kiinnosti juurikin tietää Mikaelin kohtalo: Löytyykö hän ja jos, niin missä hän on. Ai että miksi? Eikö Raisa ja hänen veljensä, Mitja, olisi kiinnostavampia?

Mikaelista tuli lempihahmoni Kesyttömässä. Ei siksi, että hän on komea, vaikutusvaltainen ja rikas, joka tytön unelma, vaan siksi, että jotenkin pidän hänestä hahmonta. Pidän hänen luonteestaan. Pidän siitä, miten jotain luvataan ja se pitää. Pidän hänessä kovasti siitä, että vaikka hänen kasvoiltaan ei olekaan helposti luettavissa ajatukset ja tunteet, joita hänen mielessään liikkuu, hänellä silti on tunteet, joita voi olla turhankin helppo satuttaa. Hän on silti haavoittuvainen, vaikkakin vahva persoona.

Pidän hänessä myös kovasti siitä, miten elämä on häntä kohdellut. Se saa minut jotenkin entisestään kiintymään häneen. Poika, joka on joskus ehkä saanut olla se huoleton lapsi, mutta joka on laitettu ruotuun vain siksi, että hänelle on määrätty kohtalo. Hänen puolestaan on päätetty, että hänen pitäisi olla seuraava laumanjohtaja ja hänen pitää ennen kaikkea ajatella laumaansa. Minua harmittaa Mikaelin puolesta, miten hän ei välttämättä pysty olemaan oma itsensä ja nauttimaan tietyllä tapaa muiden ihmisten läheisyydestä kuten kaikki muut. Kaikki muut sudet pelkäävät häntä, kunnioittavat häntä, eivätkä he pysty olemaan niin avoimia Mikaelille kuin Mikael ehkä sitä toivoisi. Siis onhan se tietyllä tapaa este ystävyydessäkin, ettei toinen voi olla toiselle niin avoin ja tasa-arvossa muiden kanssa. Ei, vaan hän on tahtomattaankin aina muiden yläpuolella, halusi hän sitä tai ei.

Ja kaiken lisäksi hän on ihmissusi, joita rakastan ihan ylitse muiden ❤ Tietysti edellä mainittuihin vaikuttaa osittain myös heissä asuvat sudet, mutta silti… Mikael vain on niin… Mikael.

Joten juuri siksi minua niin kovasti kiehtoi, minne Mikael meni ja mitä tapahtui. Oliko hän kuinka raunioilla lähdettyään vai tiesikö hän heti, minne mennä selvittelemään ajatuksiaan, ja… niin paljon kysyttävää, niin vähän vastauksia. Voisin lukea oikein hyvin kirjan, missä kerrottaisiin siitä, miten Mikael lähti ja mitä kaikkea sitten tapahtui.

Suosittelen edelleen Susirajaa kaikkien luettavaksi! No en tietenkään voi ihan kaikille, jos paranormaali romantiikka ei kiinnosta, mutta itse olen ainakin niin pitänyt Susiraja-sarjasta, etten haluaisi sen ikinä loppuvan! Yllättävää Jäljitetyssä tietyllä tapaa oli se, että se loppui kerrankin eri tavalla kuin edeltäjänsä, mikä taas puolestaan antoi kuvan, että sarja voisi päättyä siihen, mutta minä puolestani haluan uskoa, että tarina jatkuu vielä. Vielä on asioita, joita pitää selvittää, enkä usko, että Raisa voisi jättää niitä hoitamatta (ainakin toivon niin). Sitä paitsi Rouhiainen joskus mainitsi Facebookissa, että sarjasta tulisi neliosainen, joten toivottavasti saamme kuulla vielä näistä ihanista, tuuheista, ja vähemmän tuuheista, ystävistämme vielä lisää ❤

– Subbe

”Ajattelen häntä yhä paljon”, sanoin. ”Tulen siitä niin surulliseksi. Toisinaan taas nauran ääneen. Jälkikäteen ajatellen niin monet hetket olivat ihmeellisiä. Hyvinä päivinä vain toivon, että hän on onnellinen, missä hän sitten onkaan.”
      Vedin henkeä. ”Välillä rukoilen, että hän yhä ajattelee ja rakastaa minua, vaikka se sitten tarkoittaisikin, että hän kärsii yhtä paljon kuin minä.”
      Pudistin päätäni. ”Joskus taas olen niin vihainen. Väitän itselleni, etten tarvitse häntä. Mutta heti sen jälkeen toivon, että hän olisi täällä minun kanssani. Kuvittelen hänet viereeni, kun menen nukkumaan. En vain mahda itselleni mitään. Ajattelen, että me olisimme voineet saada yhdessä aivan kaiken. Tajuan, etten missään vaiheessa lakannutkaan rakastamasta häntä. Ja useimmiten vain… ajattelen häntä.”

– Jäljitetty, s. 118

1 kommentti

Annukka Salama – Faunoidit 3: Harakanloukku

HarakanloukkuKaksi kuukautta sitten faunoidijengi palasi Kalifornian rannikoilta, ja nyt he lähtevät taas uuteen seikkailuun, joka voi käydä turhan kalliiksi. Erään Joonen bändin keikan jälkeen Vikke katoaa, eikä Rufus, Joone ja Ronni voi oikeastaan tehdä muuta kuin jättää asunto ja lähteä etsimään Vikkeä. Villihevosen jäljet johtavat Venoriin, metsästäjien kaupunkiin. Pelastusreissua sekoittaa vieläpä päättämätön Unna sekä tietenkin Nemo ja Eden. Jännittävän reissusta metsästäjien joukossa tekee lohikäärmeen horroksen lisäksi se, että Joone onnistuu eksymään nuoren jousiampujan syliin – lähes kirjaimellisesti.

Äh, en edes tiedä, mistä aloittaisin! Sen voin kertoa, että kyllä tätä kirjaa olikin jo odotettu! Kyllä oli mahtavaa, kun paketti odotti tiistaina huoneeni pöydällä ja Harakanloukku paljastui kääreistä ❤ Sormet syyhysivät niin kovasti saada kirja käteen, ja kyllä mä moneen otteeseen sitä hiplailinkin, vaikka piti siivota :’D Illalla kyllä palkitsin itseni 😉

Ensinnäkin rakastin kirjan alkua. Minusta oli ihanaa, miten hypättiin hyvin pian toimintaan. Tietysti niin Unna kuin Rufuskin elelivät sydänsuruissaan (ainakin jotenkin), mutta siinä ei onneksi enää ryvetty pidempään, vaan aika pian päästiin siihen, miten Joonen keikalla Vikke löytää miellyttävää seuraa, eikä ole vielä seuraavana aamunakaan palannut takaisin omaan sänkyynsä. Ja siitä se lähtee. Heti se jännitys valtaa lukijan, eikä sitä lukemista malta lopettaa mitenkään. Jännitys vei oikeastaan koko kirjan aikana, juoni oli hyvin toteutettu. Missään välissä ei oikeastaan ehtinyt tylsistyä, ja nukkumaanmeno tuntui niin hankalalta, kun mihinkään kohtaan ei oikeastaan olisi halunnut lopettaa.

En tarkalleen ottaen tiedä, olinko iloinen vai oliko se pettymys, miten jotenkin Vikke ja Joone nousivat tässä kirjassa näkyvämmin esiin kuin Rufus, Unna, Ronni, Eden ja Nemo. En tarkoita sitä, ettenkö pitäisi Vikestä tai Joonesta, päinvastoin! Pidän heistä, he ovat osa jengiä, ja ihan mahtavia omine hyvien ja huonojen puoliensa kanssa. Totta kai minua kiinnosti, missä Joone juoksenteli ja miten Vikke pärjäsi, mutta samaan aikaan mua itteeni kovasti kaihersi halu tietää, miten Rufuksen ja Unnan välit kehittyy vai kehittyykö ollenkaan. Oli jotenkin turhamaista, kun jotenkin odotti koko ajan pätkää, jossa Rufus ja Unna viimeinkin puhuisivat välinsä selviksi ja saataisiin joku vastaus.

Unna oli kirjassa jotenkin todella ärsyttävä! Olin koko ajan jotenkin Unnaa vastaa, vihainen hänelle siitä, miten tuo kohteli Rufusta, raasua, joka on kärsinyt yllin kyllin ilman, että Unna päättämättömänä pyöri jaloissa, tiuski pojalle ja teki kaikesta hankalaa. Tietyllä tapaa olisi ihana pitää Unnan puolia tai olla puolueeton, kuten aluksi olinkin, mutta mun ajatusmaailmassani oravatyttö meni jotenkin jo vähän turhan pitkälle. Toki ymmärrän Unnaa, ettei ole niin helppoa olla niin omistushaluisin ihmisen kanssa, saati ”määräilevän”, mutta silti! Argh! Nemolle aloin lämmetä vasta loppua kohden, mutten vieläkään väitä pitäväni hänestä 😀

Sen lisäksi kirjassa oli muutama kohta, jolle olisin jollain tavalla kaivannut niin sanottua ”jälkinäytöstä” tai jonkun pikaisen selostuksen siitä, miten kävi. Ne kohdat jäivät hieman auki, mutta enpä uskalla niissä kertoa tässä, etten spoilaa 😉

Kaikkihan muistaa, että luin viimeksi Daughertyn Yön perinnön? Hauska yhteensattuma, nimittäin kun avasin Harakanloukun, tuli vastaan ”The Magpie Rhyme”, perinteinen englantilainen lastenloru, jonka seitsemän ensimmäistä säettä sattumoisin löytyivät myös Daughertyn Night School 2:sen alkusivuilta, tosin suomeksi. Minusta se siis oli jotenkin hassu sattuma, että luen peräkkäin kaksi kirjaa, joissa tämä samainen loru esiintyy. Harmi vain, koska Harakanloukusta lukiessani tuota lorua mieleeni tuli heti ensimmäisenä Yön perintö (Tosin jos olisin lukenut kirjat toisin päin, saattaisi olla, että silloin Yön perintöä lukiessani mieleeni olisi tullut Harakanloukku). Ja silloin muistin, että myös Yön perinnössä Allie ja Zoe näkivät harakoita. Ei tosin ihme, ei enää. Tajusin yhteyden vasta Harakanloukun alussa, kun näin lorun nimen.

Harmi, sillä näin juuri ulkona hyppelevän yksinäisen harakan… One for Sorrow…

Itseään ei saisi verrata muihin, mutta jossain vaiheessa lukiessani tajusin tekeväni sitä. Jossain vaiheessa eilen illalla lukiessani havahduin siihen, miten upeasti Annukka Salama kirjoittaa. Sanallisesti niin värikästä tekstiä, että tajusin omien tekstieni olevan vain tylsän harmaita. Yritän kohentaa mielialaani sillä, että jokainen kirjoittaja kirjoittaa omalla tyylillään, eikä niitä tekstin hyviä puolia välttämättä näe itse, koska on niin tottunut ja sokaistunut omiin teksteihinsä ja kirjoitustyyliinsä. Mutta se ei vain muuttanut sitä, että Annukka Salama kirjoittaa upeasti, ja minä olen kateellinen! 😀

Kirjaan eläytyi kyllä välillä turhankin helposti (tai sitten mä olen vain niin älyttömän hyvä siinä), että taas tunteet kieppuivat ja ajatukset lentelivät, kun etenin lukiessani. Tulihan sitä muutama kyynelkin päästettyä vapaaksi, ja olisin varmaan itkenyt pahemminkin lopussa, mikäli en olisi sattunut istumaan aika täysinäisessä linja-autossa matkalla kouluun 😀 Taisi olla kanssamatkustajilla jo tarpeeksi katselemista, kun hymyilin itsekseni… Ei siinä voinut pitää naamaansa peruslukemilla! Hei oikeasti, voiko joku väittää, ettei tuolle iki-ihanalle faunoidijengille voi olla hymyilemättä??

Harakanloukun jälkeen haaveilen liiankin kovasti kirjoittavani faunoideista fanficin. Se olisi ihanaa ja kivaa, mutta siinä on vain yksi ongelma: En ole jotenkaan päässyt täydellisesti sisään faunoidien ominaisuuksiin. Toki heillä on ominaisuuksia voimaeläimeltään, mutta esim. ajatusten aistiminen. Ei sitä vissii ihan lukemiseksikaan voi kai sanoa? Entä ketkä kaikki sen osaavat? Vissiin Rufus, ainakin suht. hyvin, mutten enää muista, aistiko hän sen ruumiinlämmöstä vai miten. Mutta kai nekin saisi kerrattua, kun ottaisi kirjat taas käteensä ja alkaisi lukea ”opiskelu” mielessä.

Trilogian päätösosa… Kuulostaapas todella surulliselta, kun miettii, pitäisikö tässä hyvästellä tosiaankin faunoidit. Enpä haluaisi. Jossain vaiheessa oli vissiinkin pientä puhetta, että seikkailu voisi ehkä jatkuakin (ainakin) Viken ja Joonen osalta, mutta enpäs mene vannomaan, kun en muista tarkalleen 😀 Mutta toivotaan parasta!

– Subbe

”Ja muistakaa mitä Mumak sanoi. Kulkuluvat loppuu lauantaina. Jos porukka hajoaa, ketään ei jäädä etsimään.”
      Nemo löi lapion hankeen pystyyn ja nojasi varteen. ”Mitä me tehdään tälle leirille?”
      ”Puretaan ja haudataan arkut lumeen”, Rufus sanoi. ”Ja vauhdilla. Mulla on 55 minuuttia aikaa olla Venorin muurien sisällä lämpimässä.”
      Unna nielaisi vaikeasti. Se olisi menoa nyt, vääjäätön lähtölaskenta oli alkanut.
      Enää ei voinut perääntyä.

(- Harakanloukku, s. 105)

Jätä kommentti

C. J. Daugherty – Night School 2: Yön perintö

Nyt muistan, miksi työn ohella lukeminen ei välttämättä ole aina kannattavaa… Ei muuten, mutta kyllä harmitti lopettaa lukeminen ja lähteä töihin 😀 Töissäkin koko ajan mietin, mitä mahtaa seuraavaksi tapahtua ja muuta sellaista.

Tasan vuosi sitten luin Night Shoolin ensimmäisen osan, Yön valitut. Muistatte varmasti, että pidin kirjasta todella paljon, ja jo silloin päätin hankkivani seuraavan osan suoraan itselleni. Ja niin tein. Heti maaliskuussa tilasin kirjan (oikeastaan vahingossa löysin, olin nimittäin juuri meinannut, että ostaisin seuraavan osan englanniksi), mutta jostain syystä en sitten lukenut sitä heti. Nyt kuitenkin sain lukuintoni takaisin ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin ensin lukea Night Schoolin 🙂

Yön perintöKirjassa Allie palaa takaisin Cimmerian sisäoppilaitokseen, jonne onkin kotiutunut todella hyvin. Hän pääsee mukaan Yökouluun, johon osallistuu vain harvat ja valitut. Salainen organisaatio ulottuu kauas, ja sen jäsenet ovat hyvin koulutettuja, mutta riittääkö se, kun koulussa on silti joku, joka välittää tietoja vastapuolen pelaajille. On aika yrittää selvittää, kuka valehtelee, mutta se ei ole helppoa. Sen lisäksi kaiken tämän keskellä Allie saa viimeinkin kuulla isoveljestään ja heidän salaperäisestä isoäidistään.

Tämän kirjan lukeminen oli siinä mielessä pienoinen riski, nimittäin en muistanut kunnolla ensimmäisen osan hahmoja (paitsi Allien, Carterin ja Sylvainin, sekä Jon), en muistanut kunnolla tapahtumia, enkä kyllä sitäkään, kuka oli pahis ja mitä kaikkea pahiksesta oli selvinnyt. Harkitsin kyllä, että pitäisikö ensin kuitenkin lukea tuo ensimmäinen, mutta halusin niin kovasti päästä lukemaan toista, että päätin kokeilla onneani. Hahmot onneksi palautuivat jotenkin mieleeni aina sitä mukaan, kun he tulivat kirjassa kuvioihin, mutta en voi väittää, että muistaisin heidätkään täydellisen hyvin.

Kirja alkoi mukavalla toiminnalla. Siitä olen pitänyt Night School -kirjoissa. Itse aiankin jään paljon helpommin koukkuun kirjaan, kun on toimintaa, eikä mitään tylsää, matelevaa selittelyä jostakin. Ja muutenkin, koko kirja on tehty niin, että koko ajan on jonkinlaista toimintaa tai draamaa, jota ei vain voi jättää kesken. Kirja on helppolukuinen, vaikka välillä löysin jotain sanoja, joista saattoi puuttua kirjain välistä. Ei niitä onneksi montaakaan ollut.

Draamaa kirjassa riittää kaiken jännittävän toiminnan seassa. En tiedä, oliko se hyvä asia vai ei, kyllä se siinä meni, mutta jälleen huomasi, miten paljon oikein eläydyn kirjojen maailmaan 😀 Olin ihan tuskissani yhden kohdan takia, että piti oikein kaverille laittaa viestiä, etten kestä 😀 Vähän vain katkeruutta. Ja onko muuten yllätys, jos kerron, että tuli hieman itkettyäkin? 😀

Carter Westistä tuli suosikkihahmoni ensimmäisessä kirjassa, enkä oikeastaan pitänyt Sylvainista. No, eipä nuo tuntemukset ole lainkaan hälvenneet. Oikeastaan rakastuin Carteriin entistä enemmän tämän kirjan myötä! Ihana hahmo, jolla on surullinen menneisyys. Teki melkein mieli ottaa poika halaukseen ja rutistaa lohdutukseksi ❤ Sylvainista en välitä oikein vieläkään.

En tiedä, johtuuko se jotenkin musta vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että hahmot jäävät jotenkin etäisiksi. Minun muistiini he eivät ole jääneet pahemmin, kai se johtuu juurikin siitä, että heissä ei ole ns. mitään erikoista, mikä auttaisi muistamaan. Tai no tietenkin Allie, Carter ja Sylvain nyt jäävät mieleen, ovathan he päähenkilöt, ja Jo on se ylipirtsakka, mutta muut… Lisan olin täysin unohtanut, enkä kyllä muista varmaksi, mitä hänelle on tapahtunut. Julesia en muistanut (sitä paitsi luulen joka kerta, että Jules on poika -_-), enkä Lucasia… En muistanut edes sitä, että Lucas ja Jo olivat vissiin seurustelleetkin jossain vaiheessa… No Katie on helppo muistaa, se on se idiootti, joka tarvitaan joka tarinaan 😀

Okei, voi toki olla, että tämä ”unohtaminen” on sitä juuri, että siitä on aikaa, kun olen kirjan lukenut, mutta kyllä nuo jotkut hahmot jäävät vähän etäisiksi. En tosin tiedä, haittaako se, koska suurin osa heistä on sivuhenkilöitä.

Loppu… No, se oli liikuttava, mutta mielestäni siinä oli ihana yksityiskohta, joka oli myöskin ensimmäisen kirjan lopussa ^_^ Tai no minusta se oli jotenkin ihana, varsinkin nyt, kun se esiintyi ensimmäisessäkin osassa.

Kumpi oli parempi, Yön valitut vai Yön perintö? Annukka Salama oli sitä mieltä, että ensimmäinen oli parempi, mutta pitää nyt myöntää, etten itse osaa vastata. Kenties tähänkin mielipiteeseen vaikuttaa juuri se, etten muista kovinkaan hyvin ensimmäistä… Yh, pitäs kai lukea se uudelleen 😛

– Subbe

Mutta viime hetkellä Carter kääntyi katsomaan häntä.
”Jatka hengittämistä, Allie.”
Allie nyökkäsi ja yritti olla itkemättä. Sitten hän laski pojan askeleet, kun tämä käveli pois.
Kun Carter oli mennyt, Allie kuiskasi hänen peräänsä: ”Aina.”

(- Yön perintö, s. 411)

Jätä kommentti

Kesäloma

Hei kaikki!

Hengissä ollaan vieläkin, vaikken ole tänne hetkiinsä mitään postannutkaan. Voisi sanoa, että kesä on minun osaltani mennyt ihan hujauksessa! Kertoilenkin hieman, mihin aikani on kulunut lukemisen sijaan 🙂

Kuoleman varjelusten jälkeen aloin tosiaan valmistautua Turun yliopiston pääsykokeisiin, eli se tiesi tietopohjaisen kirjan lukemista. Se ei koskaan ole ollut vahvin alani, enkä siis koe, että minun pitäisi niitä täällä arvostella. Olen ajatellut, että arvostelisin täällä vain kaunokirjoista. Joten toukokuun loppu meni siinä. Samalla myös minun kesätyöni Siwassa alkoivat.

Aluksi sanottiin, että minimissään 10 tuntia viikossa, eikä mitään, aluksi se sitä vähän olikin. Opin hyvin kaupan tavoille, mielestäni, ja tein iltavuoroja, jotka menivät hyvin, vaikka yksin olinkin. Sitten sain vain enemmän työtunteja, eli siitä rennosta tahdista siirryttiin hieman työläämpään. Mutta se ei haitannut, koska mielestäni saan hyvän palkan, ja viihdyn kovasti Siwassa. Minulla on mukavat työkaverit ja ihmisten kanssa on todella kivaa olla tekemisissä. Tietysti on tullut paskaakin niskaan, mutta sekin on hyvin vähäistä, ja vastaavasti siellä on ne vakioasiakkaat, jotka juttelevat kanssani oikein kunnolla ja hymyilevät leveästi, kun näkevät minut kassalla 🙂 Ihanaa! Toki välillä päivät ovat todella raskaita ja kiireisiä, mutta on niitäkin päiviä, kun ei oikein ole mitään. Päätä siinäkin sitten, onko parempi kiireinen vai lepsu päivä 😀

Ilo uutinen on se, että pääsin viimeinkin kouluun! Menen opiskelemaan Porin WinNovaan hotelli-, ravintola- ja cateringalaa. Jep, ei se ensimmäinen vaihtoehto, mitä olin suunnitellut, mutta aloin lämmetä idealle, että kouluttautuisin tarjoilijaksi. Suunnittelin kovasti, että hankkisin baarimestarin erikoistutkinnon ja menisin jonnekin kivaan tanssiravintolaan tai vastaavaan töihin. Mutta katsotaan nyt, mitä tästä tulee 🙂 Koulu kun alkaa vasta 11. päivä.

No tietysti työsopimukseni StaffPointin kanssa on 14.9. asti voimassa, ja näin ollen päätin kokeilla, josko jaksaisin koulun ohella tehdä ainakin jotain vuoroja. Kuten mainitsin, olen tosiaan tehnyt iltavuoroja, mutta juuri sunnuntaina minulle annettiin aamuvuoro… ja huh! Oli kyllä semmonen aamuvuoro, et apua 😀 No, ehkä ensi kerralla menisi paremmin. Työkaverit olivat siis miettineet, josko koulun ohella tekisin sunnuntaisin aamuvuorojakin, ettei aina olisi iltavuoro. Sen lisäksi mietin hieman, että voisin koulun ohella myös tarpeen vaatiessa mennä töihin. Katsotaan, mitä tästä tulee, olenko keittänyt itselleni kauhean sopan. Hiukan stressaa idea, että pitäisi käydä töissä ja opiskella samalla, sekä vapaa-aikakin olisi kova sana (ainakin minulle), mutta katsotaan.

Tietysti kesälomaani on mahtunut muutakin! Olen kirjoitellut fanfictionia Harry Potterista, ja onhan niistä omistakin hahmoista tullut hieman kirjoiteltua. Olen pelannut hieman pleikkari3:sella Assassin’s Creediä sekä Tomb Raideria, ollut tietenkin ulkona ja viettänyt edes vähän aikaa kavereiden kanssa. Totta kai olen myös lukenut, nimittäin sarjakuvia :’D Kyllä, pääsen yleensä iltavuorosta myöhään, viimeistään klo. 22.25, lähtemään, ajelen noin 15min kotio, eikä tietenkään ihan heti uni tule. Aina ei jaksa tietokonettakaan avata, mutta ei mitään kauheen ihmeellistäkään jaksaisi tehdä, joten olen lainannut kovasti Don Rosan Aku Ankka -kirjoja sekä Hergén Tinttejä. Mukavaa ja kevyttä lukemista, joka ei vaadi täydellistä keskittymistä, nopeita luettavia, ja ne voi keskeyttää ihan mihin kohtaan tahansa. En ole kuitenkaan viitsinyt/halunnut arvostella niitä täällä, koska en oikein tiedä, miten sarjakuvia pitäisi arvostella. Tekijöiden piirtotyyli kun kuitenkin on sama, ja näin. Toisaalta, nyt iski pieni halu tehdä niistä jonkinlainen arvostelu, mutta katsotaan nyt.

Yleisesti on pakko sanoa, että minulle on sarjakuvissa tarinan lisäksi jotenkin tärkeää se, miten ne on piirretty. Olen mm. ostanut nyt Aku Ankan taskukirjoja, ja huomaan, että tiettyjen piirustustyylien kohdalla tulee jotenkin sellainen olo, ettei oikein kiinnostaisi lukea. Jotenkin tykkään siitä, että hahmot olisivat jotenkin silmää miellyttäviä, ja voisi jotenkin keskittyä tarinan etenemiseen. Olen mm. aina pitänyt Don Rosan piirtämistä ankoista, joten siinä on osa syy, miksi luen juuri hänen Akkareita. Toisena syynä oli se, että ostettuani Tuomas Holopaisen levy, jonka inspiraationa oli toiminut Rosan Roope Ankan elämä ja teot -teos, halusin itsekin pitkän ajan jälkeen lukea Roopen elämästä uudelleen. Jotenkin olen aina rakastanut Roopen elämäkertaa, jonka Rosa on luonut.

No joo, mutta on tullut tässä kuitenkin kaikenlaista touhuttua. Olen jopa ehtinyt kirjoitusblokistakin kärsimään, tuntuu, että se on taa iskenyt. Eräs pidempi ficcini on vielä kesken… Työt ovat tosiaan tulleet aika isoksi osaa elämääni, eli 4-5 työpäivää on yleensä viikossa, ja nekin ovat niitä klo. 14.00-22-15 päiviä. En valita, mutta se vaan syö sitä päivän mittaa niinkin mukavasti, ettei jaksa ja ehdi mitään ihmeitä tekemään. Samaan aikaan kesä vaatii huomiota, eli olisi kiva nauttia auringosta ja lämmöstä, vielä kun sitä on.

Kirjallisuutta on toki kertynyt, vaikken olekaan ehtinyt lukemaan. Eräältä Porin reissulta ostin viimeinkin Maria Turtschaninoffin Helsingin alla -kirjan, joka minulla on ollut tarkoituksena lukea jo aikaa sitten, ja jota Rouhiainen niin kovasti suositteli kerran. Myös Night School 2 odottaa lukijaansa. Kirjastosta olen lainannut myös kirjoja: Kovana Harry Potter -fanina silmiini pisti Chris Columbuksen (joka on ohjannut ensimmäiset Potterit) ja Ned Vizzinin Hurjien tarinoiden talon, joten oli ihan pakko ottaa se käsiini ja lainata se. Myös Michelle Paverin ihailijana halusin uteliaisuuttani lukaista Pronssisotureiden ensimmäisen osan, Delfiinin saaren. Aloitin kerran, mutta enpä päässyt paria sivua pidemmälle… Lene Kaaberbølin Näkijän tyttären olen aloittanut ainakin kahteen kertaan, mutta koskaan en ole loppuun asti saanut. Päätin jostain syystä lainata senkin, koska jotenkin poltteli ajatus lukea se, mutta enpä ole sitäkään saanut aloitettua. Sarah Shepardin Valehtelevat viettelijät pistivät kirjastossa viime kerralla silmääni, ja päätin uteliaisuudesta napata kaksi ensimmäistä mukaani, mutta enpä ole niidenkään kantta avannut. Eli on ollut tämä lukupuoli kovin köyhää 😛

Nyt olen kuitenkin menossa kavereiden kanssa ensi viikolla Saimaalle, joten hieman mietin, josko nappaisin jonkun kirjan mukaani varoiksi. Tällä hetkellä olen hieman sitä mieltä, että ottaisin Daughertyn Night School 2:sen, mutta saa nyt nähdä, tässä ehtii vielä mieli muuttua 😉

Ja tietenkin olen kovasti odottanut Rouhiaisen ja Salaman jatko-osia Susirajalle ja Faunoideille! Onneksi niidenkin aika alkaa piakkoin lähestyä, maltan tuskin odottaa ❤

Mutta että tällainen kesä minulla on tähän mennessä ollut. Ei loppujen lopuksi mitään ihmeellistä, töitä ja hieman vapaa-aikaa ja kirjoittamista, mutta on tässä tätä puuhaa ihan tarpeeksi ollut. Tällä hetkellä ainoa vaiva, mikä painaa, on väsymys… En tajua, en vain osaa nukkua tarpeeksi, enkä osaa ottaa päikkäreitä :/

Niin, ja tietenkin olen hieman taas unelmoinu Helsingin kirjamessuista! Viimeksi oli niin kivaa, että tekisi mieli mennä tänäkin vuonna käymään, mutta katsotaan nyt, miten tässä kaikki asiat lutviutuu 🙂

Hyvää kesän jatkoa kaikille! Nauttikaa vielä ennen kuin kylmät tulee 🙂

– Subbe

Jätä kommentti

J.K. Rowling – Harry Potter ja Kuoleman varjelukset

”Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy… syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy, kun seitsemäs kuukausi kuolee… ja pimeyden lordi merkitsee hänet vertaisekseen, mutta hänellä on voimia joita pimeyden lordi ei tunne… ja jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä… ”

Harry Potter ja Kuoleman varjeluksetSota on alkamassa eikä ketään ole turvassa. Harryn harteille on jäänyt vastuu löytää loput Voldemortin hirnyrkit ja näin ollen tuhota maailmaa piinaava paha lopullisesti. Hän jättää taakseen kaiken tutun ja turvallisen ja lähtee Ronin ja Hermionen avustuksella päättämään tehtävää, jonka Dumbledore heille jätti. Se ei kuitenkaan tule olemaan helppoa, sillä paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta, ja Voldemort kätyreineen hengittää jatkuvasti niskassa. On myös aika saada kuusitoista vuotta sitten kuultu ennustus kasaan, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä.

Pidin heti alussa olevasta omistuskirjoituksesta, ja syy on se, että se oli hienosti aseteltu salaman muotoiseksi arveksi. Ja jostain syystä minua liikutti myös omistus: ”.. ja sinulle, jos olet pysynyt Harryn mukana loppuun asti.” Ehkä minusta on aina yhtä ihanaa, että kirjailija on ajatellut lukijoitaan ja omistanut heille ainakin pienen osan kirjastaan.

Omistuskirjoituksen jälkeen tulee Aiskhyloksen runo ”Hautauhrintuojat”, jonka on suomentanut Elina Vaara, ja toisena on William Pennin ”More Fruits of Solitude”, jonka on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Ensimmäisellä lukukerrallani (silloin, kun Kuoleman varjelukset julkaistiin) en tajunnut, mikä merkitys noilla on, miksi ne ovat mukana, ja niin edelleen. Nyt, kun otin kirjan käteeni ja aloin lukea, niiden merkitys iskostui minuun paljon paremmin. Tietysti jokainen tulkitsee ne omalla tavallaan, mutta ainakin itse näen niissä sen tietynlaisen yhteyden tämän kirjan tarinaan ja tapahtumiin.

Hautauhrintuojat”, kuvastivat ainakin omasta mielestäni Harrya ja hänen tilannettaan. Heti ensimmäinen säkeistö viittaisi sitä, miten Voldemort asetti Harrylle kamalan kohtalon ja samalla teki Harryyn henkisiä haavoja tappamalla hänen vanhempansa. Harry on selvinnyt näin pitkälle, vaikka lyhyen elämänsä aikana hänellä on ollut paljon murheita, ja jatkaa eteenpäin, vaikka tuska tietenkään ole vielä loppu. Toisessa säkeistössä voisi hyvin tulla esiin se, ettei tässä tilanteessa kukaan muu voi tehdä asialle mitään: Kukaan ulkopuolinen ei voi tehdä mitään, Harryn on (no hyvä on, melkein) taisteltava taistelunsa itse.

More Fruits of Solitude” oli taas mielestäni aika kaunis ja liikuttava, ja siinä oli sitä tietynlaista positiivista ajattelua, etteivät kuolleet oikeasti poistu, vaan he ovat siltikin läsnä. Ystävyys ja rakkaus säilyy, vaikka he olisivatkin poissa. Ja oikeastaan tämäkin tuli jo aikaisemmin esille Harry Potter ja Azkabanin vangissa, jossa Dumbledore sanoi Harrylle: ”Luuletko sinä, että ne kuolleet joita me olemme joskus rakastaneet jättävät meidät oikeasti? Luuletko, ettemme muista heitä tavallistakin kirkkaimmin juuri pahimmissa vaikeuksissamme? Sinun isäsi elää sinussa, Harry, ja tulee esiin silloin kun sinä tarvitset häntä.” Tietysti tämä saa Kuoleman varjeluksien myötä ehkäpä tietyllä tapaa lisää ”vahvistusta”.

No niin, mutta nyt sitten itse kirjaan. Tämä kirja alkoi tietyllä tapaa siihen normaaliin tyyliin, miten Potterit ovat yleensä alkaneet: Eli aikalailla päästään suht. nopeasti… no, ei ehkä ihan toimintaan, mutta sellaiseen jännittävään ja odottavaan ilmapiiriin, kun seurataan Voldemortin ja hänen kuolonsyöjiensä kokousta. Alku oli siis paljon kiinnostavampi ja mukaansa tempaavampi kuin Puoliverisen prinssin aloitus. Siitä päästäänkin siihen, miten Harry on Likusteritiellä, hyvästelee ainoat elossa olevat sukulaisensa ja valmistautuu lähtemään Kotikoloon.

Tästä lähtee käyntiin seikkailu, joka on paikotellen täynnä jännittäviä tapahtumia, sitten taas rauhallisempia hetkiä. Mutta vaikka niitä rauhallisia hetkiäkin tulee, niin en minä ainakaan kokenut, että ne olisivat olleet mitenkään tylsiä, sillä nekin pyörivät joidenkin asioiden ympärillä, kuten Kuoleman varjeluksien ja hirnykkien. Tietysti elokuvana ensimmäinen osa oli tylsähkö näiden rauhallisten kohtauksien takia, mutta elokuvassa ja kirjassa on aina eronsa, enkä minä tiedä, oliko se elokuva sittenkään ihan niin tylsä. Tietysti verrattuna toiseen osaan, jossa jo tapahtuikin vaikka millä mitalla. Meillä kun porukat hieman arvosteli ensimmäisen osan tylsäksi silloin kun elokuvaa tultiin katsomasta.

Kirjassa oli loppujen lopuksi rankka ja synkkä aihe: Kuolonsyöjät ja Voldemort tekivät tuhojaan, kaappasivat jästisyntyisiä ja tappoivat viattomia ihmisiä ilman syytä. Omalta osaltani tunteisiini mahtui lukiessani kauhua ja järkytystä, samalla haikeutta ja surua. Kaikesta huolimatta kirja ei välttämättä tuntunut ihan mahdottoman synkältä, sillä siinä säilyi edelleen paljon sellaista, mitä edellisissäkin kirjoissa on ollut. Oli ilon hetkiä, joka sai minut onnelliseksi, toiveikkuutta, sekä tietenkin ne hauskat hetket, jotka saivat minutkin naurahtamaan. Miten ei voisi olla huvittumatta Fredin ja Georgen jutuista tai joistain heitoista, joita hahmot saattoivat toisilleen heitellä.

Mitä hahmoihin tulee, he ovat edelleen todella ihastuttavia, todella rakastettavia. Melkein haikeus iskee, kun miettii, että jälleen kerran sain Potterit päätökseen ja tietyllä tavalla ”pitää” sanoa heille jälleen kerran hyvästit. En tietenkään voi ihan sanoa, että kaikkia hahmoja rakastaisin: Pimento oli kyllä aika ärsyttävä ja Bellatrix ihan kamala! Mutta huomaat, että joidenkin pahiksienkin kohdalla olen jotenkin ”pehmennyt”, kenties siihen vaikuttaa omalla tavallaan jokin inhimillisyys tai sääli tai jokin muu, mikä sen tekee. Kuten vaikkapa Kalkaros: Vihasin Kalkarosta, koska hän oli ärsyttävä ja ilkeä, koska hän vihasi Harrya oikeastaan Jamesin ja kelmien takia. No, sitten loppua kohden en oikeastaan tiennyt, mitä Kalkaroksesta pitäisi ajatella. Hän on periaatteessa Kiltalainen, mutta kuitenkin hän on ollut Kuolonsyöjä, ja Puoliverisessä prinssissä… No, siinä kävi miten kävi. Mutta sitten loppua kohden jotenkin hellyin hänelle ja täytyy kyllä sanoa, että hieman surin häntä. Kenties tähän liittyy hänen menneisyytensä ja se, että hän välitti, että hän oikeasti olikin hyvä. Toinen on Voldemort. Tietysti pahiksia pitää aina vihata, totta kai! Mutta sitten kun miettii hahmoa: Ei tunne rakkautta… Se on jotenkin jotain kamalaa. Kenties siinä oli syy, miksi jotenkin sitten hellyin tuolle ”raasulle”. Silti sitä miettii, miten hänestä tuli niin paha! Ja se, että pelkää kuolemaa… Samoin Piskuilanin kohdalla, olen liian monesti miettinyt, mikä teki hänestä pahan? Mikä sai hänet pettämään Potterit? Puhdas pelko? Voldemortia vai kuolemaa kohtaan?

Täytyy sanoa, että itselläni oli ainakin yksi kohta, joka jäi hieman auki. Ei suoranaisesti, mutta se jäi tietynlaisen tulkinnan varaan, eikä omia epäilyksiä oikeastaan vahvistettu mitenkään paremmin. Ei sillä, että sillä olisi suunnatonta väliä, mutta tietynlainen uteliaisuus jäi kutkuttamaan. Sitten täytyy sanoa, että tietyissä kohdissa tuota kirjaa ei voi lukea niin sanotusti ”hutaisemalla” läpi. Itselläni meni ainakin muutama kohta hieman ohi silloin ensimmäisellä kerralla, että piti palata oikein takaisin ja lukea uudelleen, että tajusi koko jutun. Toki eräs asia jäi minun puolestani hieman kysymysmerkiksi, että tajusinko oikein, mutta en taida kertoa sitä, ettei vain paljasta mitään tärkeää 😉

Itse pidän todella paljon kirjasta, sen juonesta sekä tietenkin hahmoista ❤ Kuten jo aikaisemmin tuolla sanoinkin, niin jotenkin tuli jälleen kerran hyvin haikea fiilis siitä, että sai taas kerran sarjan luettua ja tietyllä tavalla pitää sanoa heille hyvästit. Silti on todettava, että kerran fani, aina fani. Olen saattanut todeta tämän saman asian jossain aikaisemmassa postauksessani, mutta on se vaan siltikin jotenkin jännä huomata, että vaikka viimeisemmästä elokuvasta on melkein kolme vuotta, niin silti huomaa, että kun alkaa taas katsoa elokuvia tai lukea kirjoja, niin jotenkin se sisällä asustava fani herää henkiin ja on yhtä innostunut niistä kuin silloin ensimmäiselläkin kerralla, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, jännittävää, eikä lainkaan tiennyt, mitä tuleman pitää. On hienoa, että on olemassa sarja, joka on yhtä kiinnostava ja jännittävä, vaikka sen olisi jo kertaalleen lukenut.

Näin ollen pitää todella kiittää J.K. Rowlingia tästä mahtavasta sarjasta, jonka hän on luonut meidän kaikkien luettavaksi. On myös ihailtavaa, miten hän on luonut velhomaailman, jossa todella on taikoja, omat urheilunsa, omat tapansa ja niin edelleen. Samalla pitää myös nostaa hattua Jaana Kapari-Jattalle, joka on suomentanut Potterit! On siinä ollut varmasti hommaa, kun on kääntänyt kaikki seitsemän kirjaa ja keksinyt sanoille vastikkeita, kuten Huispaus, ja niin edelleen.

Näin ollen jätän taas hyvästit Harry Potterille ja hänen ystävilleen aina siihen asti, kunnes on aika taas sukeltaa takaisin siihen maailmaan. Nyt on kuitenkin aika siirtyä lukemaan jotain muuta, jotain uutta.

– Subbe

He eivät olleet vetäneet verhoja eteen, hän näki heidät esteettä pienessä olohuoneessa, pitkän, mustatukkaisen miehen, joka taikoi silmälasit päässään pieniä värillisiä savuhattaroita pienen mustatukkaisen ja sinipyjamaisen poikansa viihdykkeeksi. Lapsi nauroi ja yritti ottaa savua kiinni, kahmia sitä pikkuiseen nyrkkiinsä…
Ovi avautui ja äiti astui huoneeseen, sanoi jotain mitä hän ei kuullut, ja äidin pitkät, punaiset hiukset valahtivat kasvoille. Nyt isä kahmaisi pojan ja antoi hänet äidille.

(- Harry Potter ja Kuoleman varjelukset s. 376)

Jätä kommentti

Marisha Rasi-Koskinen – Valheet

Marisha Rasi-Koskinen - ValheetOlen kuullut puhuttavan auringosta. Se on niin kirkas, ettei sitä voi katsoa suoraan. Se on ainoa asia, jota ei voi katsoa suoraan. Hän kertoo enemmän. Miten valo heijastuu vesipisarasta, joka pysähtyy kasvin lehdelle. Miten taivas on pilvien takana vaaleansininen ja miten se voi iltaisin olla oranssi ja punainen eikä sitä silti tarvitse pelätä.

VALHEET on arvoituksellinen romaani ihmisistä, jotka etsivät valoa. He uskovat kulkevansa suoraan, mutta päätyvät sinne mistä lähtivät. Jokaisen myötä tarina muuttuu, eikä mikään ole siltä miltä aluksi näytti. Ja kaiken yllä lepää sade.

Tähän kirjaan törmäsin siksi, että tämä piti lukea Turun kotimaisen kirjallisuustieteen pääsykokeeseen – ja pitää sanoa, että tässä on kirja, josta mä en osannut tehdä omasanaista esittelytekstiä. Siksi siis otinkin suoraan takakannesta esittelyn.

Kirja oli alussa heti jännä, koska siinä puhuja puhutteli lukijaa, joka vähän kuin olisi ollut tarinassa mukana. Hankala selittää, mutta tässä pieni katkelma esimerkkinä:

Voisitko sanoa sen uudestaan, paikka kuulostaa tutulta, aivan kuin olisin käynyt siellä joskus. Voi olla, että olen vain kuullut siitä, en tiedä varmasti, asiat sekoittuvat toisiinsa. Mutta ei välitetä siitä, olemmehan kumpikin menossa pois kaupungista ja kauas. Ehkä pääset kerralla perille asti. Tule siis kyytiin, on mukava saada seuraa.

Tuolla tavalla on siis kirjoitettu Paluu -niminen osio. Aluksi se oli hämmentävää, sillä itse olin ainakin kovin utelias tietämään, kenelle tuo henkilö oikeastaan puhui. Mistä hän oli tullut ja mitä tälle oli tapahtunut ennen kuin tuo puhuja oli ottanut kyytiin.

Täytyy kyllä sanoa, ettei kirja ollut minun makuuni, ei todellakaan. Ainakin kirjan ensimmäinen puolisko oli jotenkin hieman käsittämätöntä. Hetken, kun luulin ymmärtävinäni, mikä on homman nimi, niin sitten tulikin seuraava luku, joka jotenkin kumosi sen minun ajatukseni ja sai pääni entistä enemmän pyörälle. En ole vieläkään ihan varma, mitä kirjassa ”oikeasti” tapahtui ja mitä minulta on oikein mennyt ohi. Esim. ketkä ovat ”ne”, joita tuo alun puhuja esimerkiksi välttelee.

Mietin aluksi, miten kirja mahtaa edetä, mutta se olikin aika kivasti hoidettu. Jokaisella osiolla oli oma päähenkilönsä (kirjoitettu minä-muodossa), joka eli muiden ihmisten keskellä. Seuraavassa osiossa päähenkilönä olikin sitten sen edellisen osion joku hahmo, joka oli sivussa ollut mukana. Eli kun tuossa ensimmäisessä osiossa oli nainen, joka otti kyytiinsä jonkun, niin tämä joku olikin seuraavassa päähenkilönä. Sen jälkeen päähenkilönä oli ”jotkut”, joiden kanssa tämä kyytiin tulija oli ollut tekemisissä ja niin edelleen. Se oli sinälläänkin mielenkiintoista, että itse olin kovin taipuvainen joka kerta pohtimaan, kuka näistä hahmoista on seuraava. Minusta oli myös kiva, miten tämä kaikki periaatteessa päätyi jotenkin takaisin siihen pisteeseen, josta lähdettiin. Mutta kuten aikaisemminkin, minua jäi silti mietityttämään monta asiaa, ja yksi niistä oli esimerkiksi se, että… miten tuon aika oikein meni tuossa kirjassa? Vai oliko tässä kenties jokin oravan pyörä, että tarinan on tarkoitus toistua uudelleen ja uudelleen? Ei ymmärrä… Hyvin vissiin tulee menemään pääsykoe, kun ei täysin ymmärrä lukemaansa romaania 😀

Minua jäi myös jotenkin kiinnostamaan, mikä tuo kaupunki oli, jossa nämä päähenkilöt oikein asuivat. Siellä satoi koko ajan, auringosta ei ollut tietoa. Kiinnosti myös, kenen ”vallassa” tämä kaupunki oikein oli – ketä johti kaupunkia?

Mutta romaanin nimen, Valheet, ymmärrän kyllä täysin. Se tiivisti asian, joka toistui aika monesti kirjan aikana. Hassua, en laittanut sitä merkille ennen kuin katsoin uudelleen kirjan kantta ja mietin nimeä. Sitten tajusin, että niinpä niin.

No mutta tällainen kirja tällä kertaa, toivon salaa mielessäni, etten enää koskaan lue tällaista kirjaa, josta en tajua osaa asioista. Toki yleensä se onkin oma valinta, mitä lukee, mutta pääsykokeiden takia ei oikein voi nirsoilla, mikäli aikoo edes yrittää päästä läpi. Pitää pistää mietintään, pitäisikö lukea tämä kirja vielä uudelleen ennen pääsykoetta, josko avautuisi jotain, mutta enpä tiedä, saa nähdä. Seuraavaksi koitan kuitenkin saada sen Harry Potterin ja Kuoleman varjelukset luettua loppuun, sillä lukupiiri loppuu tällä viikolla ja olen vieläkin puolessa välissä kirjaa! Pistän osan syyn siitä pääsykokeiden piikkiin, osan kesätöiden.

Vikahan ei ole minussa :’D

– Subbe

Kun on aamu, olen kaukana. Kaupungin ulosmenokaistalla matkalla jonnekin mistä en tiedä.
Kun on aamu, kohdalleni pysähtyy auto ja joku avaa minulle oven. Se on nainen. Sanoo tule kyytiin. Sanoo että on ajanut liian kauan yksin. Että pääsen kerralla perille asti.
Kun on aamu, kaikki alkaa uudestaan.

(- Valheet, s. 84)