Jätä kommentti

James Dashner – Maze Runner 1: Labyrintti

20151222_115843Thomas herää kummallisesti hissistä, Boksista, eikä muista mitään muuta kuin nimensä. Hänet nostetaan Aukiolle, jossa asustaa jo ennestään monta nuorta poikaa, ja pian Thomasin ympärillä alkaa tapahtua: jotkut muistavat hänet jostain, eivätkä lainkaan ystävällisenä ihmisenä, Aukion ulkopuolella olevassa Labyrintissä asustelevat hirviöt, saattajat, käyttäytyvät oudosti, ja ensimmäistä kertaa hissistä tulee heti seuraavana päivänä tyttö. Ja mikä pahinta, tämä tytön myötä on alkanut Loppu.

Tässä on kirja, jossa toden totta tapahtuu ja hyvin nopeasti. Tässä tarinassa tapahtumien välillä ei ole tuhlattu aikaa. Tämä kirja on oikeastaan omasta mielestäni ärsyttävä, mutta samalla jännittävä ja mielenkiintoinen.

Kaikki tosiaan alkaa sillä, että päähenkilömme ei tiedä mistään mitään, eikä muista mitään menneisyydestään. Thomas hyppää Aukiolle muiden poikien sekaan, jotka eivät myöskään muista mitään menneisyydestään. Mutta he sentään tietävät aukion säännöt, ynnä muut. Mutta yleisesti on todella raivostuttavaa se, kun jotain tapahtuu, eikä päähenkilöllä saati edes lukijalla ole mitään käsitystä, mitä semmoinen tarkoittaa, saati edes miksi niin tapahtuu! En tarkoita, että tämä olisi välttämättä huono juttu. On toisaalta kiva, että lukija ymmärtää saman verran kuin itse päähenkilö. Mutta tässä onkin kyse juuri siitä uteliaisuudesta ja halusta ymmärtää, missä ja miksi.

Ja oikeastaan, olenkin lukenut aika paljon kirjoja, jossa kaikelle on jo melkein selitys. Ainoa uteliaisuuden kohde on nissä tapahtumissa: Mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on tuon teon seuraus, ja niin edelleen. Hyvä esimerkki on Suzanne Collinsin Nälkäpeli: Siinä tiedetään heti, että Nälkäpeli on jokavuotinen tapahtuma, johon arvotaan jokaiselta vyöhykkeeltä poika ja tyttö tribuutti. Päähenkilö tietää, mikä Nälkäpelin tarkoitus on, ja miksi se on alunalkajiaan aloitettu. Näin ollen lukijalle jää jännitettäväksi ja uteliaisuuden valtaan se, miten Katniss pärjää, mitä hän tekee voittonsa eteen, mitkä ovat seuraukset ja mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mutta tässä Labyrintissa noiden lisäksi uteliasuutta herättää moni muukin asia: Mikä tuo Aukio oikein on? Missä tämä Aukio sijaitsee? Miksi nämä pojat eivät muista mitään menneisyydestään? Miksei siellä ole tyttöjä? Miksi nuo nuoret on sinne edes lähetetty? Ketkä heidät on sinne lähettänyt? Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Ja niin edelleen! Niin paljon kysymyksiä ja halua ymmärtää, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Ja siinä on heti jo ensimmäinen syy sille, miksi tuota kirjaa on pakko lukea.

Itse painein noiden kysymysten kanssa monta kertaa lukiessani. Loin päässäni teorioita ja yritin ymmärtää, miksi tai missä. Odotin koko ajan, että tulisi viimeinkin vastauksia kysymyksiin, että saisin viimeinkin jonkinlaisen järjen tähän, mutta sitä ei vain tuntunut tulevan.

Tätä siis tarkoitan sillä, että on todella ärsyttävää ja raivostuttavaa, kun ei oikeasti tiedä yhtään sen enempää kuin kirjan hahmotkaan, eikä tiedä, mikä idea sillä kaikella kummallisuudella on 😀

Sanoin myös, että kirja on hyvin tapahtuma rikas. Kyllä, sitä se on. Jos joku tahtoo lukea kirjan, jossa ei hypitä viikkoja, kuukausia tai vuosia, ja koko ajan tapahtuu outoja asioita sivu sivun perään, niin tässä se kirja on! Jos olisin tajunnut, olisin oikeasti laskenut, montako päivää tuossa kirjassa Thomas ehti olla Aukiolla, mutta ei. En tajunnut sitä. Mutta ehkä kymenisen päivää? Heti Thomasin saapumispäivänä tapahtui vaikka mitä, seuraavana tapahtui taas lisää, ja taas seuraavana…

En oikein tiedä, pidinkö tapahtumapaljoudesta itse vaiko en. Toisaalta oli kivaa, ettei tullut sellaista tylsää hetkeä, että olisi vain kyllästyneenä silmäillyt sivuja ja haukotellut, mutta toisaalta itse huomasin ajattelevani, miten epäuskottavaa on, että kaikki sortuu niskaan heti perä perään. Toisaalta, kun on lukenut kirjan loppuun ja saanut edes joitakin vastauksia, tajuaa, että sen varjolla kaikki on mahdollista.

Mikä oli mielestäni jotenkin kivaa, oli se, että siellä oli nimityksiä ja sanoja, joita käytettiin paljon. Tietysti kiroiltiin, mutta mm. yksi kirosana oli kovattu ”klöntillä”: ”Voihan klöntti”. Huomasin itse asiassa eilen itse käyttäväni tuota klöntti-sanaa, kun tökkäsin itseäni sormeen saksen kärjellä lahjoja paketoidessa. Aluksi se tosin oli vähän hämmentävää, kun et juurikaan tiennyt, mikä merkitys niillä sanoilla on. Aika paljon käytettiin sanoja ”nuija”, ”jätkä” ja ”mänttipää”.

Hahmot. Pidin eniten Newtistä, joka oli Aukiolla ”varajohtaja”. Hän vaikutti alusta alkaen jotenkin mukavalta ja reippaalta hahmolta, joka ontuu. Kyllä, ontuu. Pikkuseikka, josta todella pidän Newtin hahmossa. Sekä pidin pienestä, onnettomasta Chuckista, joka osasi ärsyttää muita kysymyksillään tai jutuillaan. Minho puolestaan vaikutti hieman ylimieliseltä ja ärsyttävältä, mutta hänestä oppi pitämään ennen pitkään. Albysta puhumattakaan! Siinä oli toinen vähän sellainen ärsyttävä hahmo, joka ei juurikaan paljoa halunnut kertoa.  Thomas oli aika peruspäähenkilö, mutta toisaalta hänen menoaan on kiva ja miellyttävä seurata. Ja hahmojen idea juuri onkin se, että ne ovat erilaiset, ja minusta on jotenkin kiva, että erilaisuus erottuu muutenkin kuin muutamalla pienen pienellä seikalla.

Kokonaisuudessaan kirja on hyvä ja jännittävä, ihan lukemisen arvoinen. Tällä hetkellä kovasti tekisi mieli rynnätä kirjakauppaan ja kysyä, olisiko heillä tuota seuraavaa osaa, joka on ”Poltettu maa”. Kauheasti tekisi mieli tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan 😀

Toisena mietityttää kyseisestä kirjasta tehty elokuva. Ostin elokuvan itselleni Anttilasta muutamia viikkoja sitten, ja täytyy sanoa, että nyt olen hyvin utelias tietämään, miten elokuva on toteutettu. Tapahtumarikas kirja on vaikea laittaa elokuvaan, enkä voi olla miettimättä, mahtaneeko elokuva olla pettymys. Mutta se nähdään myöhemmin 🙂

– Subbe

”Niin, Chuckie?” Newt kysyi sarkastisesti. ”Mitäköhän kysyttävää sinulla mahtaa olla?”
Chuck tuntui olevan syvällä ajatuksissaan. ”No, he löysivät kuolleen saattajan, vai mitä?”
”Niin”, Newt vastasi. ”Kiitos vaan tiedosta.”
Chuck naputteli ajatuksissaan haarukkaansa pöytään muutaman sekunnin ajan. ”No, kuka sen pirulaisen sitten tappoi?”
Loistava kysymys, Thomas ajatteli. Hän odotti Newtin vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Pojalla ei selvästi ollut aavistukstakaan.

(- Labyrintti, s. 116)

 

 

Mainokset
Jätä kommentti

Kirjahaaste

Facebookissa tuli vastaan kirjahaaste. Ei siis minulle ole lähetetty, mutta eräs kaverini oli haastettu, joten näin sen, ja päätin ottaa sen ylös, koska kirjallisuus, ja koska toisaalta tykkään vastata kysymyksiin.

Eli ideana on, että viiden päivän aikana vastataan aina yhteen kysymykseen. Eli ensimmäisenä päivänä kerrot kirjan, jota nyt luet, seuraavana kerrot kirjan, josta pidit lapsena, ja niin edelleen. Ja tietenkin jokaisena päivänä haastat yhden kaverin tekemään saman.

No, minä teen tämän postauksena, joten vastaan kaikkiin kysymyksiin kerralla. Kyllä se näinkin käy 🙂

1. Kirja, jota luet juuri nyt:
– Marko Leino – Joulutarina

2. Kirja, josta pidit lapsena:
– Mauri Kunnas – Hyvää yötä, herra Hakkarainen. Kirja, jota isä luki monen monta kertaa iltasaduksi, ja jota minä ”luin” (ulkomuistista) päiväkodissa muille 😀

3. Kirja, joka jäi kesken:
– Angie Sagen – Septimus Heap: Magiaa. Ei jostain syystä iskenyt silloin joskus, kun sitä aloitin lukemaan. Ehkä joskus voisi kokeilla uudelleen.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:
– Elina Rouhiaisen – Susiraja: Kesytön. Minuun teki vaikutus se, että suomalainen on kirjoittanut nuorten paranormaalin kirjan, joka oikeasti oli todella hyvä, helposti luettava ja sellainen, jonka voisi lukea uudelleen ja uudelleen. Kirja merkitsee minulle aika paljon, ja taitaa olla ensimmäinen kirjasarja, jota olen ”seurannut” alusta lähtien aina viimeiseen kirjaan asti.

5. Kirja, johon palaat uudelleen:
– Suzanne Collins – Nälkäpeli. En ihmettele, vaikka onkin suosittu trilogia! Täytyy sanoa, että itse ainakin jäin heti alussa koukkuun, ja haluan kyllä lukea uudelleen mahdollisimman pian.

Tällaisia vastauksia ainakin tällä kertaa. Heh, tein tätä kaverin kanssa, joka ei juurikaan lue kirjoja. Kyllä häneltäkin vastauksia löytyi.

Ja tuon varmaankin voi kopsata, jos tekee mieli tehdä tuo. Tai oletan näin, koska Facebookissa tuollainen pyörii 🙂

 

Jätä kommentti

Vuosi on vierähtänyt…

Hei kaikki!

Hengissä ollaan, vaikka kauhukseni huomasin, että olen viimeksi kirjoittanut tänne lokakuussa 2014. Kaikkea on kyllä ehtinyt tapahtua. Pikaisesti niistä:

Tosiaan, minulla oli silloin töitä Siwassa, ja päästessäni kouluun opiskelemaan tarjoilijaksi jatkoin sitten viikonloppuisin töissä. Syksy 2014 oli kaikista kiireisintä aikaa, mutta sama jatkui keväällä, ja kesän jatkoin siellä kesätöissä.

Syksyllä tuli muutenkin enimmäkseen kirjoiteltua ficejä kuin luettua. Innostuin ihan täysillä Frozenista, joten kirjoitin ficejä siitä, ja muutamasta muusta fandomista. Minulla oli kaikenlisäksi operaatio kirjoittaa Crossover Elina Rouhiaisen Susirajasta ja Annukka Salaman Faunoideista. Mukana oli tarkoitus olla myös omia hahmojani, mutta se on jäänyt toistaiseksi kesken.

Jouluna 2014 veljeni synnytti oikein kunnon sopan. Olimme perheen kanssa Ylläksellä, kävimme veljeni kanssa Jounin kaupalla, kun hän löysi sieltä pelin nimeltä Dragon Age: Origins. Hän alkoi suositella sitä minulle, kehui, että se on ihan loistava, ja että minun pitäisi pelata se. Suhtauduin hieman pessimistisesti siihen peliin, ja veljeni lupasi ostaakin sen minulle, mutta päätin lopulta, että ostan sen pelin itse (koska en tohtinut laittaa veljeäni ostamaan sitä minulle, koska minä kävin töissä ja hän ei). Se oli virhe. Vaikka aluksi en päässytkään ihan sisään peliin, niin pelasin sitä kuitenkin ja jäin aika pian koukkuun 😀 Pelasin siis Dragon Age: Originsin, seuraavaksi Dragon Age 2:sen, ja lopulta Dragon Age: Inquisitionin, joka oli juuri ilmestynyt. Täytyy sanoa, että rakastuin Dragon Age -sarjaan totaalisesti, ja olen pelannut ne pelit jo ties montako kertaan läpi. Dragon Agen jälkeen päätin kokeilla BioWaren toista pelisarjaa, Mass Effectiä, joka myöskin iski minuun turhankin hyvin. Kummassakin sarjassa pidin kovasti tarinasta, hahmoista, ja grafiikka. Voisin tässä selittää niistä vaikka mitä, mutta jätän välistä 😀
Mutta että nyt tiedätte, minne olen vuoden 2015 kuluttanut! Siis koulun ja töiden lisäksi. Tällä hetkellä olen työtön, eikä tarjoilijan ura sittenkään tunnu siltä oikealta. Niinpä olen ollut hieman hukassa elämäni kanssa, ja täytyy sanoa, että näiden takia minun on viimeiset kuukaudet hieman menneet ohi tavalla tai toisella.

Nyt on kuitenkin alkamassa joululoma! Olenkin nyt päättänyt rentoutua, enkä tee mitään muuta kuin kasaan ison pinon kirjoja sänkyni vierelle ja luen. No okei, käyn sukulaisia tervehtimässä ja kavereita tapaan, jos jollain on aikaa, mutta olen päättänyt, etten suunnittele mitään! Ei aikatauluja. Ainoastaan iso pino kirjoja ja tietokone, jotta voin päivitellä kirjablogiani. Ja mukava vaatetus, tietenkin, sekä suklaata 😉

Voisin kertoa tässä hieman, mitä kirjoja olen ajatellut lukevani:

Ensinnäkin luin marraskuun lopulla viimeinkin paljon puhutun Nälkäpeli -trilogian. Täytyy sanoa, että iski kyllä ihan täysillä minuun! Rakastuin trilogiaan, ja varsinkin Vihan Liekit on päässyt omaksi suosikikseni. Leffat on nähty, Vihan Liekit useimmiten. Matkijanärhi osa 2:sta odotan jo innolla DVD:lle. Mutta tässä on yksi sarja, jonka ajattelin lomani aikana uudelleen koluta läpi! Siksi, että pidin siitä, siksi, että pääsen lukemaan ne yksityiskohdat, jotka ensimmäisellä kerralla menivät ohi, ja siksi, että pääsen kertomaan teillekin Nälkäpeleistä 🙂

Marko Leinon Joulutarinan aloitin joulukalenteri-tyyppiseltä, mutta täytyy sanoa, että olen jäänyt vähän viime aikoina jälkeen. Tarkoitus kuitenkin on, että tulen lukemaan sen ja arvostelemaan 🙂

Elina Rouhiaisen Susirajan viimeinen osa, Vainuttu, on myös luettu aikaa sitten, mutta arvostelu on tekemättä. Niinpä olen hieman pohtinut, että lukisin sen uudelleen ja tekisin arvostelun, joka täältä vielä puuttu. Maggie Stiefvaterin Viettelys on puolestaan lojunut hyllyssäni puoliksi luettuna. Päätin, että sen luen loppuun.

James Dashnerin Maze Runnes – Labyrintti alkoi oikeastaan houkuttelemaan minua elokuvan mainosten ansiosta. Veronica Rothin Outolintu alkoi myös houkutella, kun jonkun kolmen Nälkäpelin DVD:n alussa tuli mainoksia. Itse asiassa taisi olla kahdessakin DVD:ssä, toisessa tämän Outolinnun traileri, toisessa Kapinallisen. James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin Endgame – Loppupeli veti puoleensa kirjakaupassa. Olin ensin kahden vaiheilla, ostaisinko vaiko en, mutta kun sain mummilta joululahjarahan etukäteen, päätin, että ostan sen ja katsotaan sitten, kiinnostaako jatko vaiko ei. Kirja kuulosti mielestäni todella kiehtovalta, mutta kun siinä puhutaan ratkaisusta, jonka lukijan ”pitäisi” ratkaista, niin alkoi vähän pohdituttaa, että onkohan se sittenkään tällaiselle ”idiootille”, tai menettääkö jotain, jos ei panosta siihen arvoitukseen. Sen näemme joululomalla 😉 Ja lienee Nälkäpelien ansiota, että olen uteliaisuuttani päättänyt tutkia Suzanne Collinsin Alismaan tarinat – Ylismaan Gregorin. Täytyy sanoa, että se kuulosti ihan mielenkiintoiselta, mutta olisi valetta, jos en sanoisi, että takana on myös kiinnostus lukea, mitä muuta Collins on kirjoittanut 🙂

Eiköhän tuossa ole jo ihan mukavasti kirjoja? Ja tiedän, että jos jokin uusista sarjoista vain iskee, niin olen kirjastossa heti lainaamassa jatkoa 😀

Olen kuitenkin pohdiskellut, mitä muita kirjoja tahtoisin lukea. Tai siis David Eddingsin Belgarionin tarut olisi jotenkin kiva lukea uudelleen. Samalla saisi tehtyä arvostelut tänne. Mutta mieleni tekisi myös tutustua mm. Laura Gallego Garcian Idhunin Kronikoihin, Damian Dibbem Historian vartijoihin ja J. S. Meresmaan Mifongin perintöön. No, tässä on vielä muutama päivä aikaa pohtia, mitä otan mukaan vanhempieni luokse, joten eiköhän tässä jotain keksitä 🙂 Ja toisaalta, on minulla toimiva kirjastokorttikin 😉 Jos ei muuten, niin asun sitten kirjastolla.

Mutta kuullaan lisää piakkoin! Kolme päivää vielä pitäisi jaksaa koulussa, kyllä tää tästä! 🙂

Jätä kommentti

Elina Rouhiainen – Susiraja 3: Jäljitetty

Ainoa keino olla onnellinen on olla vapaa. Ja vapaa voi olla vain, jos ei anna pelkojen hallita elämäänsä.

– Jäljitetty, s. 245

JäljitettyRaisa pääsee viimeinkin aloittamaan unelmansa kuvataideakatemialla, mikä ei tulekaan olemaan aivan niin helppoa kuin voisi luulla. Samaan aikaan Konsta, joka on perustanut Helsinkiin klubin, on puolestaan saanut tietoja Raisan veljestä, jonka kanssa Raisa syöksyy täysin uuteen seikkailuun täysin valmistautumatta. Heidät saatetaan rauhan merkeissä Kreikkaan, mutta ennen pitkään he joutuvatkin pakenemaan sieltä uhreina. Se, että Raisa huolehtii veljestään ja uusista vihollisistaan, ei tunnu olevan tarpeeksi, sillä samalla muisto Mikaelista saa kaipuun palamaan hänen sisällään, ja tunteet sekä ajatukset menevät täysin sekaisin, kun kyseinen ihmissusi eräänä päivänä astelee häntä vastaan Helsingin kaduilla…

Tiedän, että rakastan Elina Rouhiaista ja hänen Susiraja -sarjaansa ihan älyttömästi ❤ Ihmissudet, ihanat hahmot, rakkaus, toiminta…

Kirja alkoi heti toiminnalla. Oli toisaalta aika ennalta arvattavaa, miten sen kuvataideakatemian kanssa käy. En tiedä, miksi, mutta kun aloitin ja luin ensimmäistä lukua, tuli heti sellainen aavistus, miten siinä käy. Joka tapauksessa kirja on juuri siitä ihana, kuten edeltäjänsäkin, ettei siinä ole mitään pitkiä liirumlaarumeita jostain tylsästä normielämästä. Ei sillä, että normaalissa elämässä olisi mitään vikaa, mutta minuun se ei pure, ellei ole toimintaa. Kun eilen sain kirjan käteeni ja aloin lukea, olin heti innoissani (johtuen tietysti siitä, että minua kovasti kutkutti tietää, missä on Mikael), ja jatkoin lukemista aina puoli yhteen asti yöllä. Tarkoitus oli mennä aikaisemmin nukkumaan, mutten vain pystynyt. Oli hyvin vaikea saada unta, kun pyöri levottomana sängyssä miettien koko ajan lukemaansa, ja innoissaan pohdiskellen, mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi!

Kuten kaikille on varmasti käynyt selväksi, olen ihan älyttömän hyvä eläytymään kirjan tapahtumiin. Tietysti on vaikutusta myös kirjoittajalla, koska jos kaikki on kerrottu hyvin tasapaksusti ja tylsästi, niin voiko siinä nyt niin kauheasti eläytyä? Toki itse koen olevani niin kovin empaattinen ihminen, mutta on sillä siltikin merkitystä, miten kirjoittaja on onnistunut kirjoittamaan kohtaukset ja tunteen purkaukset ja niin edelleen.

Tuomioni: Rouhiainen onnistui liian hyvin.

Siis voi luoja, miten tunsin haikeutta, kun Raisa näki unta Mikaelista, jolla kaikki oli hyvin. Miten vihasinkaan tietyissä kohdissa Raisaa, hänen sekaisia ajatuksiaan ja ihmeellistä toimintaa, miten itkin, kun Raisa kaipasi Mikaelia, miten olin yhtä aikaa että haikeana että tietyllä tavalla ”itseppä soppasi keitit, Raisa” -fiiliksillä, kun päähenkilömme haikaili ihmissutensa perään, ja niin edelleen. Siis oikeasti, elin niin paljon kirjan kanssa, ettei taas mitään järkeä! Välillä oli ihan pakko upottaa pää tyynyyn ja kiljua raivosta, välillä oli ihan pakko pyyhiä silmäkulmia, kun oli vain niin kaunista ja liikuttavaa/surullista, ja välillä oli pakko pistää kirja pois ja ottaa hyvin pieni breikki, että kestäisi taas jatkaa: joko siksi, että olin liian innoissani, siksi, etten vain tiennyt, uskaltaisinko kohdata, mitä seuraavaksi tapahtuu, tai sitten ihan vain siksi, että Raisa tuntui typerykseltä. Välillä piti jopa huokailla ihastuksesta, kun jokin vain oli niin söpöä tai kaunista tai muuta vastaavaa. Ja tietenkin nauraminen ❤ Voi luoja, miten hauskoja hetkiä minulla olikaan! Sen ei tarvinnut olla kuin jotain sellaista, mitä voi tapahtua ihan kenelle tahansa tosielämässä! Siis tiedätte varmasti, näitä ”Ihan minun tuurillani…” -tapahtumia! Esimerkiksi asut jossain suuressa kaupungissa, jossa ajattelet, ettet todellakaan voi törmätä johonkin tiettyyn henkilöön, jota et halua enää koskaan nähdä, ja tietysti sitten heti seuraavana aamuna törmäät häneen ihan sattumalta jossakin. Tietysti siinä tilanteessa se ei välttämättä naurata, mutta ulkopuolisesta se kuulostaa jo niin uskomattoman huonolta tuurilta, ettei sille vain voi olla nauramatta. Tietysti oli keskusteluja, jotka saivat nauramaan tai hymyn huulille, tapahtumia, jotka saivat huvittumaan… Ihanaa ❤

Tunteiden skaala oli laaja!

Kirjaan mahtui todella paljon tapahtumia, mutta mikä eniten minua jotenkin häiritsi, ei kylläkään paljoakaan, mutta hyvin vähän, oli se, miten nopeasti kirjassa aika kului. Välillä oli vain hämmentynyt, että taas hurahti Raisalla parisen viikkoa johonkin. Ennen pitkään olin jo hieman sekaisin siitä, miten paljoa aikaa oli kulunut ja mitä vuoden aikaa he mahtoivat oikein elää. Siitä huolimatta kirja pysyi kiinnostava, ja kuten sanottua, se oli täynnä tapahtumia, ja väitän, ettei siinä kyllä missään välissä tarina käynyt tylsäksi.

Suosikkikohtia oli monia, ja ne olivat aikalailla niitä, jotka herättivät haikeutta minussa. Lopussa tulee maistiaisena yksi kohta, jota lukiessani itkin. Sitten oli ainakin yksi vertauksellisesti ”ilmaisu”, joka jäi mieleeni: ”Mikael omisti hyvin suuren osake-enemmistön sydämestäni.” Noin se ei ehkä herätä suuria tunteita, mutta kun sen kirjasta lukee kaikkien niiden tunteiden keskeltä, se oli jotain todella kaunista ja suloista.

Sen verran olen ilonpilaaja, että muutamia ”virheitä” bongasin, kuten muutamasta lauseesta taisi puuttua pisteet, mikä tietenkin hieman hämmensi siinä vaiheessa, kun luki lauseen ja ihmetteli, että mitäs tämä oikein tarkoittaa, ja yhdessä kohtaa oli jopa hieman kirjaimet mennyt sekaisin. Olikos siinä jotenkin ”ohe livat”, ja jonkin aikaa tavasin tuota ihmeissäni, kunnes tajusin, että siinä vissiinkin pitäisi olla ”he olivat”. Mutta toisaalta, noita sattuu! Itselläni ei ainakaan mennyt lukukokemus mitenkään pilalle.

Vielä on asioita, jotka jäivät hieman sellaisiksi, että haluaisi tietää vastauksia. Toki paljon tuli Jäljitetyssä vastauksia ja selityksiä, kuten esimerkiksi Raisan kyvyn ymmärtäminen (ainakin itse nyt ymmärrän paljon paremmin, mikä se niin kuin on (kuvien lisäksi) ja miten se ”toimii”), mutta tietysti jäi hieman auki joitain ”pienempiä” asioita, kuten Niko, uusi hahmo nimeltä Regina, Hukkavaara ja lauma, entä Mikaelin vanhemmat?

Tietyllä tapaa olin ehkä hieman harmissani tietyistä asioista, kuten Hukkavaaran ”vähäisyys”. Onhan se kuitenkin paikka, jossa kaikki sai alkunsa, joten toisaalta hyvin merkittävä ja tietyllä tapaa rakas paikka. Samoin jäin kaipaamaan joitain vanhoja hahmoja, kuten esimerkiksi Juhaa ja Jenniä. Ei heitä tietenkään ole unohdettu tai mitään, mutta kuten Uhanalaisen ”arvostelussa” taisin hehkuttaa, ihastuin jo siihen heidän luomaansa pieneen ”laumaan”. Siihen kun saadaan kaksi uutta hahmoa mukaan, niin voi että!

On aika myöntää, että ehkä eniten minua tässä kirjassa kiinnosti juurikin tietää Mikaelin kohtalo: Löytyykö hän ja jos, niin missä hän on. Ai että miksi? Eikö Raisa ja hänen veljensä, Mitja, olisi kiinnostavampia?

Mikaelista tuli lempihahmoni Kesyttömässä. Ei siksi, että hän on komea, vaikutusvaltainen ja rikas, joka tytön unelma, vaan siksi, että jotenkin pidän hänestä hahmonta. Pidän hänen luonteestaan. Pidän siitä, miten jotain luvataan ja se pitää. Pidän hänessä kovasti siitä, että vaikka hänen kasvoiltaan ei olekaan helposti luettavissa ajatukset ja tunteet, joita hänen mielessään liikkuu, hänellä silti on tunteet, joita voi olla turhankin helppo satuttaa. Hän on silti haavoittuvainen, vaikkakin vahva persoona.

Pidän hänessä myös kovasti siitä, miten elämä on häntä kohdellut. Se saa minut jotenkin entisestään kiintymään häneen. Poika, joka on joskus ehkä saanut olla se huoleton lapsi, mutta joka on laitettu ruotuun vain siksi, että hänelle on määrätty kohtalo. Hänen puolestaan on päätetty, että hänen pitäisi olla seuraava laumanjohtaja ja hänen pitää ennen kaikkea ajatella laumaansa. Minua harmittaa Mikaelin puolesta, miten hän ei välttämättä pysty olemaan oma itsensä ja nauttimaan tietyllä tapaa muiden ihmisten läheisyydestä kuten kaikki muut. Kaikki muut sudet pelkäävät häntä, kunnioittavat häntä, eivätkä he pysty olemaan niin avoimia Mikaelille kuin Mikael ehkä sitä toivoisi. Siis onhan se tietyllä tapaa este ystävyydessäkin, ettei toinen voi olla toiselle niin avoin ja tasa-arvossa muiden kanssa. Ei, vaan hän on tahtomattaankin aina muiden yläpuolella, halusi hän sitä tai ei.

Ja kaiken lisäksi hän on ihmissusi, joita rakastan ihan ylitse muiden ❤ Tietysti edellä mainittuihin vaikuttaa osittain myös heissä asuvat sudet, mutta silti… Mikael vain on niin… Mikael.

Joten juuri siksi minua niin kovasti kiehtoi, minne Mikael meni ja mitä tapahtui. Oliko hän kuinka raunioilla lähdettyään vai tiesikö hän heti, minne mennä selvittelemään ajatuksiaan, ja… niin paljon kysyttävää, niin vähän vastauksia. Voisin lukea oikein hyvin kirjan, missä kerrottaisiin siitä, miten Mikael lähti ja mitä kaikkea sitten tapahtui.

Suosittelen edelleen Susirajaa kaikkien luettavaksi! No en tietenkään voi ihan kaikille, jos paranormaali romantiikka ei kiinnosta, mutta itse olen ainakin niin pitänyt Susiraja-sarjasta, etten haluaisi sen ikinä loppuvan! Yllättävää Jäljitetyssä tietyllä tapaa oli se, että se loppui kerrankin eri tavalla kuin edeltäjänsä, mikä taas puolestaan antoi kuvan, että sarja voisi päättyä siihen, mutta minä puolestani haluan uskoa, että tarina jatkuu vielä. Vielä on asioita, joita pitää selvittää, enkä usko, että Raisa voisi jättää niitä hoitamatta (ainakin toivon niin). Sitä paitsi Rouhiainen joskus mainitsi Facebookissa, että sarjasta tulisi neliosainen, joten toivottavasti saamme kuulla vielä näistä ihanista, tuuheista, ja vähemmän tuuheista, ystävistämme vielä lisää ❤

– Subbe

”Ajattelen häntä yhä paljon”, sanoin. ”Tulen siitä niin surulliseksi. Toisinaan taas nauran ääneen. Jälkikäteen ajatellen niin monet hetket olivat ihmeellisiä. Hyvinä päivinä vain toivon, että hän on onnellinen, missä hän sitten onkaan.”
      Vedin henkeä. ”Välillä rukoilen, että hän yhä ajattelee ja rakastaa minua, vaikka se sitten tarkoittaisikin, että hän kärsii yhtä paljon kuin minä.”
      Pudistin päätäni. ”Joskus taas olen niin vihainen. Väitän itselleni, etten tarvitse häntä. Mutta heti sen jälkeen toivon, että hän olisi täällä minun kanssani. Kuvittelen hänet viereeni, kun menen nukkumaan. En vain mahda itselleni mitään. Ajattelen, että me olisimme voineet saada yhdessä aivan kaiken. Tajuan, etten missään vaiheessa lakannutkaan rakastamasta häntä. Ja useimmiten vain… ajattelen häntä.”

– Jäljitetty, s. 118

1 kommentti

Annukka Salama – Faunoidit 3: Harakanloukku

HarakanloukkuKaksi kuukautta sitten faunoidijengi palasi Kalifornian rannikoilta, ja nyt he lähtevät taas uuteen seikkailuun, joka voi käydä turhan kalliiksi. Erään Joonen bändin keikan jälkeen Vikke katoaa, eikä Rufus, Joone ja Ronni voi oikeastaan tehdä muuta kuin jättää asunto ja lähteä etsimään Vikkeä. Villihevosen jäljet johtavat Venoriin, metsästäjien kaupunkiin. Pelastusreissua sekoittaa vieläpä päättämätön Unna sekä tietenkin Nemo ja Eden. Jännittävän reissusta metsästäjien joukossa tekee lohikäärmeen horroksen lisäksi se, että Joone onnistuu eksymään nuoren jousiampujan syliin – lähes kirjaimellisesti.

Äh, en edes tiedä, mistä aloittaisin! Sen voin kertoa, että kyllä tätä kirjaa olikin jo odotettu! Kyllä oli mahtavaa, kun paketti odotti tiistaina huoneeni pöydällä ja Harakanloukku paljastui kääreistä ❤ Sormet syyhysivät niin kovasti saada kirja käteen, ja kyllä mä moneen otteeseen sitä hiplailinkin, vaikka piti siivota :’D Illalla kyllä palkitsin itseni 😉

Ensinnäkin rakastin kirjan alkua. Minusta oli ihanaa, miten hypättiin hyvin pian toimintaan. Tietysti niin Unna kuin Rufuskin elelivät sydänsuruissaan (ainakin jotenkin), mutta siinä ei onneksi enää ryvetty pidempään, vaan aika pian päästiin siihen, miten Joonen keikalla Vikke löytää miellyttävää seuraa, eikä ole vielä seuraavana aamunakaan palannut takaisin omaan sänkyynsä. Ja siitä se lähtee. Heti se jännitys valtaa lukijan, eikä sitä lukemista malta lopettaa mitenkään. Jännitys vei oikeastaan koko kirjan aikana, juoni oli hyvin toteutettu. Missään välissä ei oikeastaan ehtinyt tylsistyä, ja nukkumaanmeno tuntui niin hankalalta, kun mihinkään kohtaan ei oikeastaan olisi halunnut lopettaa.

En tarkalleen ottaen tiedä, olinko iloinen vai oliko se pettymys, miten jotenkin Vikke ja Joone nousivat tässä kirjassa näkyvämmin esiin kuin Rufus, Unna, Ronni, Eden ja Nemo. En tarkoita sitä, ettenkö pitäisi Vikestä tai Joonesta, päinvastoin! Pidän heistä, he ovat osa jengiä, ja ihan mahtavia omine hyvien ja huonojen puoliensa kanssa. Totta kai minua kiinnosti, missä Joone juoksenteli ja miten Vikke pärjäsi, mutta samaan aikaan mua itteeni kovasti kaihersi halu tietää, miten Rufuksen ja Unnan välit kehittyy vai kehittyykö ollenkaan. Oli jotenkin turhamaista, kun jotenkin odotti koko ajan pätkää, jossa Rufus ja Unna viimeinkin puhuisivat välinsä selviksi ja saataisiin joku vastaus.

Unna oli kirjassa jotenkin todella ärsyttävä! Olin koko ajan jotenkin Unnaa vastaa, vihainen hänelle siitä, miten tuo kohteli Rufusta, raasua, joka on kärsinyt yllin kyllin ilman, että Unna päättämättömänä pyöri jaloissa, tiuski pojalle ja teki kaikesta hankalaa. Tietyllä tapaa olisi ihana pitää Unnan puolia tai olla puolueeton, kuten aluksi olinkin, mutta mun ajatusmaailmassani oravatyttö meni jotenkin jo vähän turhan pitkälle. Toki ymmärrän Unnaa, ettei ole niin helppoa olla niin omistushaluisin ihmisen kanssa, saati ”määräilevän”, mutta silti! Argh! Nemolle aloin lämmetä vasta loppua kohden, mutten vieläkään väitä pitäväni hänestä 😀

Sen lisäksi kirjassa oli muutama kohta, jolle olisin jollain tavalla kaivannut niin sanottua ”jälkinäytöstä” tai jonkun pikaisen selostuksen siitä, miten kävi. Ne kohdat jäivät hieman auki, mutta enpä uskalla niissä kertoa tässä, etten spoilaa 😉

Kaikkihan muistaa, että luin viimeksi Daughertyn Yön perinnön? Hauska yhteensattuma, nimittäin kun avasin Harakanloukun, tuli vastaan ”The Magpie Rhyme”, perinteinen englantilainen lastenloru, jonka seitsemän ensimmäistä säettä sattumoisin löytyivät myös Daughertyn Night School 2:sen alkusivuilta, tosin suomeksi. Minusta se siis oli jotenkin hassu sattuma, että luen peräkkäin kaksi kirjaa, joissa tämä samainen loru esiintyy. Harmi vain, koska Harakanloukusta lukiessani tuota lorua mieleeni tuli heti ensimmäisenä Yön perintö (Tosin jos olisin lukenut kirjat toisin päin, saattaisi olla, että silloin Yön perintöä lukiessani mieleeni olisi tullut Harakanloukku). Ja silloin muistin, että myös Yön perinnössä Allie ja Zoe näkivät harakoita. Ei tosin ihme, ei enää. Tajusin yhteyden vasta Harakanloukun alussa, kun näin lorun nimen.

Harmi, sillä näin juuri ulkona hyppelevän yksinäisen harakan… One for Sorrow…

Itseään ei saisi verrata muihin, mutta jossain vaiheessa lukiessani tajusin tekeväni sitä. Jossain vaiheessa eilen illalla lukiessani havahduin siihen, miten upeasti Annukka Salama kirjoittaa. Sanallisesti niin värikästä tekstiä, että tajusin omien tekstieni olevan vain tylsän harmaita. Yritän kohentaa mielialaani sillä, että jokainen kirjoittaja kirjoittaa omalla tyylillään, eikä niitä tekstin hyviä puolia välttämättä näe itse, koska on niin tottunut ja sokaistunut omiin teksteihinsä ja kirjoitustyyliinsä. Mutta se ei vain muuttanut sitä, että Annukka Salama kirjoittaa upeasti, ja minä olen kateellinen! 😀

Kirjaan eläytyi kyllä välillä turhankin helposti (tai sitten mä olen vain niin älyttömän hyvä siinä), että taas tunteet kieppuivat ja ajatukset lentelivät, kun etenin lukiessani. Tulihan sitä muutama kyynelkin päästettyä vapaaksi, ja olisin varmaan itkenyt pahemminkin lopussa, mikäli en olisi sattunut istumaan aika täysinäisessä linja-autossa matkalla kouluun 😀 Taisi olla kanssamatkustajilla jo tarpeeksi katselemista, kun hymyilin itsekseni… Ei siinä voinut pitää naamaansa peruslukemilla! Hei oikeasti, voiko joku väittää, ettei tuolle iki-ihanalle faunoidijengille voi olla hymyilemättä??

Harakanloukun jälkeen haaveilen liiankin kovasti kirjoittavani faunoideista fanficin. Se olisi ihanaa ja kivaa, mutta siinä on vain yksi ongelma: En ole jotenkaan päässyt täydellisesti sisään faunoidien ominaisuuksiin. Toki heillä on ominaisuuksia voimaeläimeltään, mutta esim. ajatusten aistiminen. Ei sitä vissii ihan lukemiseksikaan voi kai sanoa? Entä ketkä kaikki sen osaavat? Vissiin Rufus, ainakin suht. hyvin, mutten enää muista, aistiko hän sen ruumiinlämmöstä vai miten. Mutta kai nekin saisi kerrattua, kun ottaisi kirjat taas käteensä ja alkaisi lukea ”opiskelu” mielessä.

Trilogian päätösosa… Kuulostaapas todella surulliselta, kun miettii, pitäisikö tässä hyvästellä tosiaankin faunoidit. Enpä haluaisi. Jossain vaiheessa oli vissiinkin pientä puhetta, että seikkailu voisi ehkä jatkuakin (ainakin) Viken ja Joonen osalta, mutta enpäs mene vannomaan, kun en muista tarkalleen 😀 Mutta toivotaan parasta!

– Subbe

”Ja muistakaa mitä Mumak sanoi. Kulkuluvat loppuu lauantaina. Jos porukka hajoaa, ketään ei jäädä etsimään.”
      Nemo löi lapion hankeen pystyyn ja nojasi varteen. ”Mitä me tehdään tälle leirille?”
      ”Puretaan ja haudataan arkut lumeen”, Rufus sanoi. ”Ja vauhdilla. Mulla on 55 minuuttia aikaa olla Venorin muurien sisällä lämpimässä.”
      Unna nielaisi vaikeasti. Se olisi menoa nyt, vääjäätön lähtölaskenta oli alkanut.
      Enää ei voinut perääntyä.

(- Harakanloukku, s. 105)

Jätä kommentti

C. J. Daugherty – Night School 2: Yön perintö

Nyt muistan, miksi työn ohella lukeminen ei välttämättä ole aina kannattavaa… Ei muuten, mutta kyllä harmitti lopettaa lukeminen ja lähteä töihin 😀 Töissäkin koko ajan mietin, mitä mahtaa seuraavaksi tapahtua ja muuta sellaista.

Tasan vuosi sitten luin Night Shoolin ensimmäisen osan, Yön valitut. Muistatte varmasti, että pidin kirjasta todella paljon, ja jo silloin päätin hankkivani seuraavan osan suoraan itselleni. Ja niin tein. Heti maaliskuussa tilasin kirjan (oikeastaan vahingossa löysin, olin nimittäin juuri meinannut, että ostaisin seuraavan osan englanniksi), mutta jostain syystä en sitten lukenut sitä heti. Nyt kuitenkin sain lukuintoni takaisin ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin ensin lukea Night Schoolin 🙂

Yön perintöKirjassa Allie palaa takaisin Cimmerian sisäoppilaitokseen, jonne onkin kotiutunut todella hyvin. Hän pääsee mukaan Yökouluun, johon osallistuu vain harvat ja valitut. Salainen organisaatio ulottuu kauas, ja sen jäsenet ovat hyvin koulutettuja, mutta riittääkö se, kun koulussa on silti joku, joka välittää tietoja vastapuolen pelaajille. On aika yrittää selvittää, kuka valehtelee, mutta se ei ole helppoa. Sen lisäksi kaiken tämän keskellä Allie saa viimeinkin kuulla isoveljestään ja heidän salaperäisestä isoäidistään.

Tämän kirjan lukeminen oli siinä mielessä pienoinen riski, nimittäin en muistanut kunnolla ensimmäisen osan hahmoja (paitsi Allien, Carterin ja Sylvainin, sekä Jon), en muistanut kunnolla tapahtumia, enkä kyllä sitäkään, kuka oli pahis ja mitä kaikkea pahiksesta oli selvinnyt. Harkitsin kyllä, että pitäisikö ensin kuitenkin lukea tuo ensimmäinen, mutta halusin niin kovasti päästä lukemaan toista, että päätin kokeilla onneani. Hahmot onneksi palautuivat jotenkin mieleeni aina sitä mukaan, kun he tulivat kirjassa kuvioihin, mutta en voi väittää, että muistaisin heidätkään täydellisen hyvin.

Kirja alkoi mukavalla toiminnalla. Siitä olen pitänyt Night School -kirjoissa. Itse aiankin jään paljon helpommin koukkuun kirjaan, kun on toimintaa, eikä mitään tylsää, matelevaa selittelyä jostakin. Ja muutenkin, koko kirja on tehty niin, että koko ajan on jonkinlaista toimintaa tai draamaa, jota ei vain voi jättää kesken. Kirja on helppolukuinen, vaikka välillä löysin jotain sanoja, joista saattoi puuttua kirjain välistä. Ei niitä onneksi montaakaan ollut.

Draamaa kirjassa riittää kaiken jännittävän toiminnan seassa. En tiedä, oliko se hyvä asia vai ei, kyllä se siinä meni, mutta jälleen huomasi, miten paljon oikein eläydyn kirjojen maailmaan 😀 Olin ihan tuskissani yhden kohdan takia, että piti oikein kaverille laittaa viestiä, etten kestä 😀 Vähän vain katkeruutta. Ja onko muuten yllätys, jos kerron, että tuli hieman itkettyäkin? 😀

Carter Westistä tuli suosikkihahmoni ensimmäisessä kirjassa, enkä oikeastaan pitänyt Sylvainista. No, eipä nuo tuntemukset ole lainkaan hälvenneet. Oikeastaan rakastuin Carteriin entistä enemmän tämän kirjan myötä! Ihana hahmo, jolla on surullinen menneisyys. Teki melkein mieli ottaa poika halaukseen ja rutistaa lohdutukseksi ❤ Sylvainista en välitä oikein vieläkään.

En tiedä, johtuuko se jotenkin musta vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että hahmot jäävät jotenkin etäisiksi. Minun muistiini he eivät ole jääneet pahemmin, kai se johtuu juurikin siitä, että heissä ei ole ns. mitään erikoista, mikä auttaisi muistamaan. Tai no tietenkin Allie, Carter ja Sylvain nyt jäävät mieleen, ovathan he päähenkilöt, ja Jo on se ylipirtsakka, mutta muut… Lisan olin täysin unohtanut, enkä kyllä muista varmaksi, mitä hänelle on tapahtunut. Julesia en muistanut (sitä paitsi luulen joka kerta, että Jules on poika -_-), enkä Lucasia… En muistanut edes sitä, että Lucas ja Jo olivat vissiin seurustelleetkin jossain vaiheessa… No Katie on helppo muistaa, se on se idiootti, joka tarvitaan joka tarinaan 😀

Okei, voi toki olla, että tämä ”unohtaminen” on sitä juuri, että siitä on aikaa, kun olen kirjan lukenut, mutta kyllä nuo jotkut hahmot jäävät vähän etäisiksi. En tosin tiedä, haittaako se, koska suurin osa heistä on sivuhenkilöitä.

Loppu… No, se oli liikuttava, mutta mielestäni siinä oli ihana yksityiskohta, joka oli myöskin ensimmäisen kirjan lopussa ^_^ Tai no minusta se oli jotenkin ihana, varsinkin nyt, kun se esiintyi ensimmäisessäkin osassa.

Kumpi oli parempi, Yön valitut vai Yön perintö? Annukka Salama oli sitä mieltä, että ensimmäinen oli parempi, mutta pitää nyt myöntää, etten itse osaa vastata. Kenties tähänkin mielipiteeseen vaikuttaa juuri se, etten muista kovinkaan hyvin ensimmäistä… Yh, pitäs kai lukea se uudelleen 😛

– Subbe

Mutta viime hetkellä Carter kääntyi katsomaan häntä.
”Jatka hengittämistä, Allie.”
Allie nyökkäsi ja yritti olla itkemättä. Sitten hän laski pojan askeleet, kun tämä käveli pois.
Kun Carter oli mennyt, Allie kuiskasi hänen peräänsä: ”Aina.”

(- Yön perintö, s. 411)

Jätä kommentti

Kesäloma

Hei kaikki!

Hengissä ollaan vieläkin, vaikken ole tänne hetkiinsä mitään postannutkaan. Voisi sanoa, että kesä on minun osaltani mennyt ihan hujauksessa! Kertoilenkin hieman, mihin aikani on kulunut lukemisen sijaan 🙂

Kuoleman varjelusten jälkeen aloin tosiaan valmistautua Turun yliopiston pääsykokeisiin, eli se tiesi tietopohjaisen kirjan lukemista. Se ei koskaan ole ollut vahvin alani, enkä siis koe, että minun pitäisi niitä täällä arvostella. Olen ajatellut, että arvostelisin täällä vain kaunokirjoista. Joten toukokuun loppu meni siinä. Samalla myös minun kesätyöni Siwassa alkoivat.

Aluksi sanottiin, että minimissään 10 tuntia viikossa, eikä mitään, aluksi se sitä vähän olikin. Opin hyvin kaupan tavoille, mielestäni, ja tein iltavuoroja, jotka menivät hyvin, vaikka yksin olinkin. Sitten sain vain enemmän työtunteja, eli siitä rennosta tahdista siirryttiin hieman työläämpään. Mutta se ei haitannut, koska mielestäni saan hyvän palkan, ja viihdyn kovasti Siwassa. Minulla on mukavat työkaverit ja ihmisten kanssa on todella kivaa olla tekemisissä. Tietysti on tullut paskaakin niskaan, mutta sekin on hyvin vähäistä, ja vastaavasti siellä on ne vakioasiakkaat, jotka juttelevat kanssani oikein kunnolla ja hymyilevät leveästi, kun näkevät minut kassalla 🙂 Ihanaa! Toki välillä päivät ovat todella raskaita ja kiireisiä, mutta on niitäkin päiviä, kun ei oikein ole mitään. Päätä siinäkin sitten, onko parempi kiireinen vai lepsu päivä 😀

Ilo uutinen on se, että pääsin viimeinkin kouluun! Menen opiskelemaan Porin WinNovaan hotelli-, ravintola- ja cateringalaa. Jep, ei se ensimmäinen vaihtoehto, mitä olin suunnitellut, mutta aloin lämmetä idealle, että kouluttautuisin tarjoilijaksi. Suunnittelin kovasti, että hankkisin baarimestarin erikoistutkinnon ja menisin jonnekin kivaan tanssiravintolaan tai vastaavaan töihin. Mutta katsotaan nyt, mitä tästä tulee 🙂 Koulu kun alkaa vasta 11. päivä.

No tietysti työsopimukseni StaffPointin kanssa on 14.9. asti voimassa, ja näin ollen päätin kokeilla, josko jaksaisin koulun ohella tehdä ainakin jotain vuoroja. Kuten mainitsin, olen tosiaan tehnyt iltavuoroja, mutta juuri sunnuntaina minulle annettiin aamuvuoro… ja huh! Oli kyllä semmonen aamuvuoro, et apua 😀 No, ehkä ensi kerralla menisi paremmin. Työkaverit olivat siis miettineet, josko koulun ohella tekisin sunnuntaisin aamuvuorojakin, ettei aina olisi iltavuoro. Sen lisäksi mietin hieman, että voisin koulun ohella myös tarpeen vaatiessa mennä töihin. Katsotaan, mitä tästä tulee, olenko keittänyt itselleni kauhean sopan. Hiukan stressaa idea, että pitäisi käydä töissä ja opiskella samalla, sekä vapaa-aikakin olisi kova sana (ainakin minulle), mutta katsotaan.

Tietysti kesälomaani on mahtunut muutakin! Olen kirjoitellut fanfictionia Harry Potterista, ja onhan niistä omistakin hahmoista tullut hieman kirjoiteltua. Olen pelannut hieman pleikkari3:sella Assassin’s Creediä sekä Tomb Raideria, ollut tietenkin ulkona ja viettänyt edes vähän aikaa kavereiden kanssa. Totta kai olen myös lukenut, nimittäin sarjakuvia :’D Kyllä, pääsen yleensä iltavuorosta myöhään, viimeistään klo. 22.25, lähtemään, ajelen noin 15min kotio, eikä tietenkään ihan heti uni tule. Aina ei jaksa tietokonettakaan avata, mutta ei mitään kauheen ihmeellistäkään jaksaisi tehdä, joten olen lainannut kovasti Don Rosan Aku Ankka -kirjoja sekä Hergén Tinttejä. Mukavaa ja kevyttä lukemista, joka ei vaadi täydellistä keskittymistä, nopeita luettavia, ja ne voi keskeyttää ihan mihin kohtaan tahansa. En ole kuitenkaan viitsinyt/halunnut arvostella niitä täällä, koska en oikein tiedä, miten sarjakuvia pitäisi arvostella. Tekijöiden piirtotyyli kun kuitenkin on sama, ja näin. Toisaalta, nyt iski pieni halu tehdä niistä jonkinlainen arvostelu, mutta katsotaan nyt.

Yleisesti on pakko sanoa, että minulle on sarjakuvissa tarinan lisäksi jotenkin tärkeää se, miten ne on piirretty. Olen mm. ostanut nyt Aku Ankan taskukirjoja, ja huomaan, että tiettyjen piirustustyylien kohdalla tulee jotenkin sellainen olo, ettei oikein kiinnostaisi lukea. Jotenkin tykkään siitä, että hahmot olisivat jotenkin silmää miellyttäviä, ja voisi jotenkin keskittyä tarinan etenemiseen. Olen mm. aina pitänyt Don Rosan piirtämistä ankoista, joten siinä on osa syy, miksi luen juuri hänen Akkareita. Toisena syynä oli se, että ostettuani Tuomas Holopaisen levy, jonka inspiraationa oli toiminut Rosan Roope Ankan elämä ja teot -teos, halusin itsekin pitkän ajan jälkeen lukea Roopen elämästä uudelleen. Jotenkin olen aina rakastanut Roopen elämäkertaa, jonka Rosa on luonut.

No joo, mutta on tullut tässä kuitenkin kaikenlaista touhuttua. Olen jopa ehtinyt kirjoitusblokistakin kärsimään, tuntuu, että se on taa iskenyt. Eräs pidempi ficcini on vielä kesken… Työt ovat tosiaan tulleet aika isoksi osaa elämääni, eli 4-5 työpäivää on yleensä viikossa, ja nekin ovat niitä klo. 14.00-22-15 päiviä. En valita, mutta se vaan syö sitä päivän mittaa niinkin mukavasti, ettei jaksa ja ehdi mitään ihmeitä tekemään. Samaan aikaan kesä vaatii huomiota, eli olisi kiva nauttia auringosta ja lämmöstä, vielä kun sitä on.

Kirjallisuutta on toki kertynyt, vaikken olekaan ehtinyt lukemaan. Eräältä Porin reissulta ostin viimeinkin Maria Turtschaninoffin Helsingin alla -kirjan, joka minulla on ollut tarkoituksena lukea jo aikaa sitten, ja jota Rouhiainen niin kovasti suositteli kerran. Myös Night School 2 odottaa lukijaansa. Kirjastosta olen lainannut myös kirjoja: Kovana Harry Potter -fanina silmiini pisti Chris Columbuksen (joka on ohjannut ensimmäiset Potterit) ja Ned Vizzinin Hurjien tarinoiden talon, joten oli ihan pakko ottaa se käsiini ja lainata se. Myös Michelle Paverin ihailijana halusin uteliaisuuttani lukaista Pronssisotureiden ensimmäisen osan, Delfiinin saaren. Aloitin kerran, mutta enpä päässyt paria sivua pidemmälle… Lene Kaaberbølin Näkijän tyttären olen aloittanut ainakin kahteen kertaan, mutta koskaan en ole loppuun asti saanut. Päätin jostain syystä lainata senkin, koska jotenkin poltteli ajatus lukea se, mutta enpä ole sitäkään saanut aloitettua. Sarah Shepardin Valehtelevat viettelijät pistivät kirjastossa viime kerralla silmääni, ja päätin uteliaisuudesta napata kaksi ensimmäistä mukaani, mutta enpä ole niidenkään kantta avannut. Eli on ollut tämä lukupuoli kovin köyhää 😛

Nyt olen kuitenkin menossa kavereiden kanssa ensi viikolla Saimaalle, joten hieman mietin, josko nappaisin jonkun kirjan mukaani varoiksi. Tällä hetkellä olen hieman sitä mieltä, että ottaisin Daughertyn Night School 2:sen, mutta saa nyt nähdä, tässä ehtii vielä mieli muuttua 😉

Ja tietenkin olen kovasti odottanut Rouhiaisen ja Salaman jatko-osia Susirajalle ja Faunoideille! Onneksi niidenkin aika alkaa piakkoin lähestyä, maltan tuskin odottaa ❤

Mutta että tällainen kesä minulla on tähän mennessä ollut. Ei loppujen lopuksi mitään ihmeellistä, töitä ja hieman vapaa-aikaa ja kirjoittamista, mutta on tässä tätä puuhaa ihan tarpeeksi ollut. Tällä hetkellä ainoa vaiva, mikä painaa, on väsymys… En tajua, en vain osaa nukkua tarpeeksi, enkä osaa ottaa päikkäreitä :/

Niin, ja tietenkin olen hieman taas unelmoinu Helsingin kirjamessuista! Viimeksi oli niin kivaa, että tekisi mieli mennä tänäkin vuonna käymään, mutta katsotaan nyt, miten tässä kaikki asiat lutviutuu 🙂

Hyvää kesän jatkoa kaikille! Nauttikaa vielä ennen kuin kylmät tulee 🙂

– Subbe