Jätä kommentti

James Dashner – Maze Runner 1: Labyrintti

20151222_115843Thomas herää kummallisesti hissistä, Boksista, eikä muista mitään muuta kuin nimensä. Hänet nostetaan Aukiolle, jossa asustaa jo ennestään monta nuorta poikaa, ja pian Thomasin ympärillä alkaa tapahtua: jotkut muistavat hänet jostain, eivätkä lainkaan ystävällisenä ihmisenä, Aukion ulkopuolella olevassa Labyrintissä asustelevat hirviöt, saattajat, käyttäytyvät oudosti, ja ensimmäistä kertaa hissistä tulee heti seuraavana päivänä tyttö. Ja mikä pahinta, tämä tytön myötä on alkanut Loppu.

Tässä on kirja, jossa toden totta tapahtuu ja hyvin nopeasti. Tässä tarinassa tapahtumien välillä ei ole tuhlattu aikaa. Tämä kirja on oikeastaan omasta mielestäni ärsyttävä, mutta samalla jännittävä ja mielenkiintoinen.

Kaikki tosiaan alkaa sillä, että päähenkilömme ei tiedä mistään mitään, eikä muista mitään menneisyydestään. Thomas hyppää Aukiolle muiden poikien sekaan, jotka eivät myöskään muista mitään menneisyydestään. Mutta he sentään tietävät aukion säännöt, ynnä muut. Mutta yleisesti on todella raivostuttavaa se, kun jotain tapahtuu, eikä päähenkilöllä saati edes lukijalla ole mitään käsitystä, mitä semmoinen tarkoittaa, saati edes miksi niin tapahtuu! En tarkoita, että tämä olisi välttämättä huono juttu. On toisaalta kiva, että lukija ymmärtää saman verran kuin itse päähenkilö. Mutta tässä onkin kyse juuri siitä uteliaisuudesta ja halusta ymmärtää, missä ja miksi.

Ja oikeastaan, olenkin lukenut aika paljon kirjoja, jossa kaikelle on jo melkein selitys. Ainoa uteliaisuuden kohde on nissä tapahtumissa: Mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on tuon teon seuraus, ja niin edelleen. Hyvä esimerkki on Suzanne Collinsin Nälkäpeli: Siinä tiedetään heti, että Nälkäpeli on jokavuotinen tapahtuma, johon arvotaan jokaiselta vyöhykkeeltä poika ja tyttö tribuutti. Päähenkilö tietää, mikä Nälkäpelin tarkoitus on, ja miksi se on alunalkajiaan aloitettu. Näin ollen lukijalle jää jännitettäväksi ja uteliaisuuden valtaan se, miten Katniss pärjää, mitä hän tekee voittonsa eteen, mitkä ovat seuraukset ja mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mutta tässä Labyrintissa noiden lisäksi uteliasuutta herättää moni muukin asia: Mikä tuo Aukio oikein on? Missä tämä Aukio sijaitsee? Miksi nämä pojat eivät muista mitään menneisyydestään? Miksei siellä ole tyttöjä? Miksi nuo nuoret on sinne edes lähetetty? Ketkä heidät on sinne lähettänyt? Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Ja niin edelleen! Niin paljon kysymyksiä ja halua ymmärtää, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Ja siinä on heti jo ensimmäinen syy sille, miksi tuota kirjaa on pakko lukea.

Itse painein noiden kysymysten kanssa monta kertaa lukiessani. Loin päässäni teorioita ja yritin ymmärtää, miksi tai missä. Odotin koko ajan, että tulisi viimeinkin vastauksia kysymyksiin, että saisin viimeinkin jonkinlaisen järjen tähän, mutta sitä ei vain tuntunut tulevan.

Tätä siis tarkoitan sillä, että on todella ärsyttävää ja raivostuttavaa, kun ei oikeasti tiedä yhtään sen enempää kuin kirjan hahmotkaan, eikä tiedä, mikä idea sillä kaikella kummallisuudella on 😀

Sanoin myös, että kirja on hyvin tapahtuma rikas. Kyllä, sitä se on. Jos joku tahtoo lukea kirjan, jossa ei hypitä viikkoja, kuukausia tai vuosia, ja koko ajan tapahtuu outoja asioita sivu sivun perään, niin tässä se kirja on! Jos olisin tajunnut, olisin oikeasti laskenut, montako päivää tuossa kirjassa Thomas ehti olla Aukiolla, mutta ei. En tajunnut sitä. Mutta ehkä kymenisen päivää? Heti Thomasin saapumispäivänä tapahtui vaikka mitä, seuraavana tapahtui taas lisää, ja taas seuraavana…

En oikein tiedä, pidinkö tapahtumapaljoudesta itse vaiko en. Toisaalta oli kivaa, ettei tullut sellaista tylsää hetkeä, että olisi vain kyllästyneenä silmäillyt sivuja ja haukotellut, mutta toisaalta itse huomasin ajattelevani, miten epäuskottavaa on, että kaikki sortuu niskaan heti perä perään. Toisaalta, kun on lukenut kirjan loppuun ja saanut edes joitakin vastauksia, tajuaa, että sen varjolla kaikki on mahdollista.

Mikä oli mielestäni jotenkin kivaa, oli se, että siellä oli nimityksiä ja sanoja, joita käytettiin paljon. Tietysti kiroiltiin, mutta mm. yksi kirosana oli kovattu ”klöntillä”: ”Voihan klöntti”. Huomasin itse asiassa eilen itse käyttäväni tuota klöntti-sanaa, kun tökkäsin itseäni sormeen saksen kärjellä lahjoja paketoidessa. Aluksi se tosin oli vähän hämmentävää, kun et juurikaan tiennyt, mikä merkitys niillä sanoilla on. Aika paljon käytettiin sanoja ”nuija”, ”jätkä” ja ”mänttipää”.

Hahmot. Pidin eniten Newtistä, joka oli Aukiolla ”varajohtaja”. Hän vaikutti alusta alkaen jotenkin mukavalta ja reippaalta hahmolta, joka ontuu. Kyllä, ontuu. Pikkuseikka, josta todella pidän Newtin hahmossa. Sekä pidin pienestä, onnettomasta Chuckista, joka osasi ärsyttää muita kysymyksillään tai jutuillaan. Minho puolestaan vaikutti hieman ylimieliseltä ja ärsyttävältä, mutta hänestä oppi pitämään ennen pitkään. Albysta puhumattakaan! Siinä oli toinen vähän sellainen ärsyttävä hahmo, joka ei juurikaan paljoa halunnut kertoa.  Thomas oli aika peruspäähenkilö, mutta toisaalta hänen menoaan on kiva ja miellyttävä seurata. Ja hahmojen idea juuri onkin se, että ne ovat erilaiset, ja minusta on jotenkin kiva, että erilaisuus erottuu muutenkin kuin muutamalla pienen pienellä seikalla.

Kokonaisuudessaan kirja on hyvä ja jännittävä, ihan lukemisen arvoinen. Tällä hetkellä kovasti tekisi mieli rynnätä kirjakauppaan ja kysyä, olisiko heillä tuota seuraavaa osaa, joka on ”Poltettu maa”. Kauheasti tekisi mieli tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan 😀

Toisena mietityttää kyseisestä kirjasta tehty elokuva. Ostin elokuvan itselleni Anttilasta muutamia viikkoja sitten, ja täytyy sanoa, että nyt olen hyvin utelias tietämään, miten elokuva on toteutettu. Tapahtumarikas kirja on vaikea laittaa elokuvaan, enkä voi olla miettimättä, mahtaneeko elokuva olla pettymys. Mutta se nähdään myöhemmin 🙂

– Subbe

”Niin, Chuckie?” Newt kysyi sarkastisesti. ”Mitäköhän kysyttävää sinulla mahtaa olla?”
Chuck tuntui olevan syvällä ajatuksissaan. ”No, he löysivät kuolleen saattajan, vai mitä?”
”Niin”, Newt vastasi. ”Kiitos vaan tiedosta.”
Chuck naputteli ajatuksissaan haarukkaansa pöytään muutaman sekunnin ajan. ”No, kuka sen pirulaisen sitten tappoi?”
Loistava kysymys, Thomas ajatteli. Hän odotti Newtin vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Pojalla ei selvästi ollut aavistukstakaan.

(- Labyrintti, s. 116)

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: