1 kommentti

Annukka Salama – Faunoidit 3: Harakanloukku

HarakanloukkuKaksi kuukautta sitten faunoidijengi palasi Kalifornian rannikoilta, ja nyt he lähtevät taas uuteen seikkailuun, joka voi käydä turhan kalliiksi. Erään Joonen bändin keikan jälkeen Vikke katoaa, eikä Rufus, Joone ja Ronni voi oikeastaan tehdä muuta kuin jättää asunto ja lähteä etsimään Vikkeä. Villihevosen jäljet johtavat Venoriin, metsästäjien kaupunkiin. Pelastusreissua sekoittaa vieläpä päättämätön Unna sekä tietenkin Nemo ja Eden. Jännittävän reissusta metsästäjien joukossa tekee lohikäärmeen horroksen lisäksi se, että Joone onnistuu eksymään nuoren jousiampujan syliin – lähes kirjaimellisesti.

Äh, en edes tiedä, mistä aloittaisin! Sen voin kertoa, että kyllä tätä kirjaa olikin jo odotettu! Kyllä oli mahtavaa, kun paketti odotti tiistaina huoneeni pöydällä ja Harakanloukku paljastui kääreistä ❤ Sormet syyhysivät niin kovasti saada kirja käteen, ja kyllä mä moneen otteeseen sitä hiplailinkin, vaikka piti siivota :’D Illalla kyllä palkitsin itseni 😉

Ensinnäkin rakastin kirjan alkua. Minusta oli ihanaa, miten hypättiin hyvin pian toimintaan. Tietysti niin Unna kuin Rufuskin elelivät sydänsuruissaan (ainakin jotenkin), mutta siinä ei onneksi enää ryvetty pidempään, vaan aika pian päästiin siihen, miten Joonen keikalla Vikke löytää miellyttävää seuraa, eikä ole vielä seuraavana aamunakaan palannut takaisin omaan sänkyynsä. Ja siitä se lähtee. Heti se jännitys valtaa lukijan, eikä sitä lukemista malta lopettaa mitenkään. Jännitys vei oikeastaan koko kirjan aikana, juoni oli hyvin toteutettu. Missään välissä ei oikeastaan ehtinyt tylsistyä, ja nukkumaanmeno tuntui niin hankalalta, kun mihinkään kohtaan ei oikeastaan olisi halunnut lopettaa.

En tarkalleen ottaen tiedä, olinko iloinen vai oliko se pettymys, miten jotenkin Vikke ja Joone nousivat tässä kirjassa näkyvämmin esiin kuin Rufus, Unna, Ronni, Eden ja Nemo. En tarkoita sitä, ettenkö pitäisi Vikestä tai Joonesta, päinvastoin! Pidän heistä, he ovat osa jengiä, ja ihan mahtavia omine hyvien ja huonojen puoliensa kanssa. Totta kai minua kiinnosti, missä Joone juoksenteli ja miten Vikke pärjäsi, mutta samaan aikaan mua itteeni kovasti kaihersi halu tietää, miten Rufuksen ja Unnan välit kehittyy vai kehittyykö ollenkaan. Oli jotenkin turhamaista, kun jotenkin odotti koko ajan pätkää, jossa Rufus ja Unna viimeinkin puhuisivat välinsä selviksi ja saataisiin joku vastaus.

Unna oli kirjassa jotenkin todella ärsyttävä! Olin koko ajan jotenkin Unnaa vastaa, vihainen hänelle siitä, miten tuo kohteli Rufusta, raasua, joka on kärsinyt yllin kyllin ilman, että Unna päättämättömänä pyöri jaloissa, tiuski pojalle ja teki kaikesta hankalaa. Tietyllä tapaa olisi ihana pitää Unnan puolia tai olla puolueeton, kuten aluksi olinkin, mutta mun ajatusmaailmassani oravatyttö meni jotenkin jo vähän turhan pitkälle. Toki ymmärrän Unnaa, ettei ole niin helppoa olla niin omistushaluisin ihmisen kanssa, saati ”määräilevän”, mutta silti! Argh! Nemolle aloin lämmetä vasta loppua kohden, mutten vieläkään väitä pitäväni hänestä 😀

Sen lisäksi kirjassa oli muutama kohta, jolle olisin jollain tavalla kaivannut niin sanottua ”jälkinäytöstä” tai jonkun pikaisen selostuksen siitä, miten kävi. Ne kohdat jäivät hieman auki, mutta enpä uskalla niissä kertoa tässä, etten spoilaa 😉

Kaikkihan muistaa, että luin viimeksi Daughertyn Yön perinnön? Hauska yhteensattuma, nimittäin kun avasin Harakanloukun, tuli vastaan ”The Magpie Rhyme”, perinteinen englantilainen lastenloru, jonka seitsemän ensimmäistä säettä sattumoisin löytyivät myös Daughertyn Night School 2:sen alkusivuilta, tosin suomeksi. Minusta se siis oli jotenkin hassu sattuma, että luen peräkkäin kaksi kirjaa, joissa tämä samainen loru esiintyy. Harmi vain, koska Harakanloukusta lukiessani tuota lorua mieleeni tuli heti ensimmäisenä Yön perintö (Tosin jos olisin lukenut kirjat toisin päin, saattaisi olla, että silloin Yön perintöä lukiessani mieleeni olisi tullut Harakanloukku). Ja silloin muistin, että myös Yön perinnössä Allie ja Zoe näkivät harakoita. Ei tosin ihme, ei enää. Tajusin yhteyden vasta Harakanloukun alussa, kun näin lorun nimen.

Harmi, sillä näin juuri ulkona hyppelevän yksinäisen harakan… One for Sorrow…

Itseään ei saisi verrata muihin, mutta jossain vaiheessa lukiessani tajusin tekeväni sitä. Jossain vaiheessa eilen illalla lukiessani havahduin siihen, miten upeasti Annukka Salama kirjoittaa. Sanallisesti niin värikästä tekstiä, että tajusin omien tekstieni olevan vain tylsän harmaita. Yritän kohentaa mielialaani sillä, että jokainen kirjoittaja kirjoittaa omalla tyylillään, eikä niitä tekstin hyviä puolia välttämättä näe itse, koska on niin tottunut ja sokaistunut omiin teksteihinsä ja kirjoitustyyliinsä. Mutta se ei vain muuttanut sitä, että Annukka Salama kirjoittaa upeasti, ja minä olen kateellinen! 😀

Kirjaan eläytyi kyllä välillä turhankin helposti (tai sitten mä olen vain niin älyttömän hyvä siinä), että taas tunteet kieppuivat ja ajatukset lentelivät, kun etenin lukiessani. Tulihan sitä muutama kyynelkin päästettyä vapaaksi, ja olisin varmaan itkenyt pahemminkin lopussa, mikäli en olisi sattunut istumaan aika täysinäisessä linja-autossa matkalla kouluun 😀 Taisi olla kanssamatkustajilla jo tarpeeksi katselemista, kun hymyilin itsekseni… Ei siinä voinut pitää naamaansa peruslukemilla! Hei oikeasti, voiko joku väittää, ettei tuolle iki-ihanalle faunoidijengille voi olla hymyilemättä??

Harakanloukun jälkeen haaveilen liiankin kovasti kirjoittavani faunoideista fanficin. Se olisi ihanaa ja kivaa, mutta siinä on vain yksi ongelma: En ole jotenkaan päässyt täydellisesti sisään faunoidien ominaisuuksiin. Toki heillä on ominaisuuksia voimaeläimeltään, mutta esim. ajatusten aistiminen. Ei sitä vissii ihan lukemiseksikaan voi kai sanoa? Entä ketkä kaikki sen osaavat? Vissiin Rufus, ainakin suht. hyvin, mutten enää muista, aistiko hän sen ruumiinlämmöstä vai miten. Mutta kai nekin saisi kerrattua, kun ottaisi kirjat taas käteensä ja alkaisi lukea ”opiskelu” mielessä.

Trilogian päätösosa… Kuulostaapas todella surulliselta, kun miettii, pitäisikö tässä hyvästellä tosiaankin faunoidit. Enpä haluaisi. Jossain vaiheessa oli vissiinkin pientä puhetta, että seikkailu voisi ehkä jatkuakin (ainakin) Viken ja Joonen osalta, mutta enpäs mene vannomaan, kun en muista tarkalleen 😀 Mutta toivotaan parasta!

– Subbe

”Ja muistakaa mitä Mumak sanoi. Kulkuluvat loppuu lauantaina. Jos porukka hajoaa, ketään ei jäädä etsimään.”
      Nemo löi lapion hankeen pystyyn ja nojasi varteen. ”Mitä me tehdään tälle leirille?”
      ”Puretaan ja haudataan arkut lumeen”, Rufus sanoi. ”Ja vauhdilla. Mulla on 55 minuuttia aikaa olla Venorin muurien sisällä lämpimässä.”
      Unna nielaisi vaikeasti. Se olisi menoa nyt, vääjäätön lähtölaskenta oli alkanut.
      Enää ei voinut perääntyä.

(- Harakanloukku, s. 105)

Mainokset

One comment on “Annukka Salama – Faunoidit 3: Harakanloukku

  1. Ihan samat fiilikset jäi! Äh, tulen todella surulliseksi jopa pienimmästäkin mietteestäni, että tämä tarina oli tässä… Onneksi tykkään lukea kirjoja uudestaan 😉

    Unnan touhu meni minultakin yli hilseen ja olin iloinen Edenin mainitessa asiasta myös ronnille. Nemosta en pitänyt koska se yritti änkeä Rufuksen tilalle… Oi, Rufus, kuinka jumaloinkaan sinua.. Oli todella törkeää miten unna kohteli häntä tapahtuneen huomioon ottaenkin. Rufus oli kärsinyt enemmän.

    Annukka osaa todellakin kirjoittaa! En pysty ymmärtämään sitä miten hän hallitsi aivan täydellisesti nykynuorison puhetyylin. Viken pervoiluihin meni samalla tavalla ’hermo’ niin kuin unnallakin, pyörittelin silmiäni hymyillen -juuri tuota samaa kyseenalaista huumoria voisi kuvitella kuulevansa jokaiselta pojalta luokallani…

    Rufusta, tämän punaisia rastoja, käärmetatuointeja ja tulista johtajapersoonaa tulee ihan mahdoton ikävä! Voi kumpa kuulisi tästä lisää vielä joskus…
    Koko faunoidijengi oli aivan tajuttoman ihana ja yhdessä toimiva. He kaikki täydensivät toisiaan mainiosti. Siltikin minusta sarja olisi ollut onnistuneempi jos kirjoja olisi ollut 1-2 lisää, tässä ajassa tapahtui niin paljon (hyvä asia tietysti) ettei asioiden taustojen selvittämiseen ja syventämiseen jäänyt juurikaan aikaa.

    Aivan ihana kirja joka tempasi mukaansa niin, että sitä oli luettava välitunneilla sekä jopa koulun tunneilla pulpetin päälle lasketun repun takana… Uuups………;D

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: