Jätä kommentti

C. J. Daugherty – Night School 2: Yön perintö

Nyt muistan, miksi työn ohella lukeminen ei välttämättä ole aina kannattavaa… Ei muuten, mutta kyllä harmitti lopettaa lukeminen ja lähteä töihin 😀 Töissäkin koko ajan mietin, mitä mahtaa seuraavaksi tapahtua ja muuta sellaista.

Tasan vuosi sitten luin Night Shoolin ensimmäisen osan, Yön valitut. Muistatte varmasti, että pidin kirjasta todella paljon, ja jo silloin päätin hankkivani seuraavan osan suoraan itselleni. Ja niin tein. Heti maaliskuussa tilasin kirjan (oikeastaan vahingossa löysin, olin nimittäin juuri meinannut, että ostaisin seuraavan osan englanniksi), mutta jostain syystä en sitten lukenut sitä heti. Nyt kuitenkin sain lukuintoni takaisin ja pitkän pohdinnan jälkeen päätin ensin lukea Night Schoolin 🙂

Yön perintöKirjassa Allie palaa takaisin Cimmerian sisäoppilaitokseen, jonne onkin kotiutunut todella hyvin. Hän pääsee mukaan Yökouluun, johon osallistuu vain harvat ja valitut. Salainen organisaatio ulottuu kauas, ja sen jäsenet ovat hyvin koulutettuja, mutta riittääkö se, kun koulussa on silti joku, joka välittää tietoja vastapuolen pelaajille. On aika yrittää selvittää, kuka valehtelee, mutta se ei ole helppoa. Sen lisäksi kaiken tämän keskellä Allie saa viimeinkin kuulla isoveljestään ja heidän salaperäisestä isoäidistään.

Tämän kirjan lukeminen oli siinä mielessä pienoinen riski, nimittäin en muistanut kunnolla ensimmäisen osan hahmoja (paitsi Allien, Carterin ja Sylvainin, sekä Jon), en muistanut kunnolla tapahtumia, enkä kyllä sitäkään, kuka oli pahis ja mitä kaikkea pahiksesta oli selvinnyt. Harkitsin kyllä, että pitäisikö ensin kuitenkin lukea tuo ensimmäinen, mutta halusin niin kovasti päästä lukemaan toista, että päätin kokeilla onneani. Hahmot onneksi palautuivat jotenkin mieleeni aina sitä mukaan, kun he tulivat kirjassa kuvioihin, mutta en voi väittää, että muistaisin heidätkään täydellisen hyvin.

Kirja alkoi mukavalla toiminnalla. Siitä olen pitänyt Night School -kirjoissa. Itse aiankin jään paljon helpommin koukkuun kirjaan, kun on toimintaa, eikä mitään tylsää, matelevaa selittelyä jostakin. Ja muutenkin, koko kirja on tehty niin, että koko ajan on jonkinlaista toimintaa tai draamaa, jota ei vain voi jättää kesken. Kirja on helppolukuinen, vaikka välillä löysin jotain sanoja, joista saattoi puuttua kirjain välistä. Ei niitä onneksi montaakaan ollut.

Draamaa kirjassa riittää kaiken jännittävän toiminnan seassa. En tiedä, oliko se hyvä asia vai ei, kyllä se siinä meni, mutta jälleen huomasi, miten paljon oikein eläydyn kirjojen maailmaan 😀 Olin ihan tuskissani yhden kohdan takia, että piti oikein kaverille laittaa viestiä, etten kestä 😀 Vähän vain katkeruutta. Ja onko muuten yllätys, jos kerron, että tuli hieman itkettyäkin? 😀

Carter Westistä tuli suosikkihahmoni ensimmäisessä kirjassa, enkä oikeastaan pitänyt Sylvainista. No, eipä nuo tuntemukset ole lainkaan hälvenneet. Oikeastaan rakastuin Carteriin entistä enemmän tämän kirjan myötä! Ihana hahmo, jolla on surullinen menneisyys. Teki melkein mieli ottaa poika halaukseen ja rutistaa lohdutukseksi ❤ Sylvainista en välitä oikein vieläkään.

En tiedä, johtuuko se jotenkin musta vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että hahmot jäävät jotenkin etäisiksi. Minun muistiini he eivät ole jääneet pahemmin, kai se johtuu juurikin siitä, että heissä ei ole ns. mitään erikoista, mikä auttaisi muistamaan. Tai no tietenkin Allie, Carter ja Sylvain nyt jäävät mieleen, ovathan he päähenkilöt, ja Jo on se ylipirtsakka, mutta muut… Lisan olin täysin unohtanut, enkä kyllä muista varmaksi, mitä hänelle on tapahtunut. Julesia en muistanut (sitä paitsi luulen joka kerta, että Jules on poika -_-), enkä Lucasia… En muistanut edes sitä, että Lucas ja Jo olivat vissiin seurustelleetkin jossain vaiheessa… No Katie on helppo muistaa, se on se idiootti, joka tarvitaan joka tarinaan 😀

Okei, voi toki olla, että tämä ”unohtaminen” on sitä juuri, että siitä on aikaa, kun olen kirjan lukenut, mutta kyllä nuo jotkut hahmot jäävät vähän etäisiksi. En tosin tiedä, haittaako se, koska suurin osa heistä on sivuhenkilöitä.

Loppu… No, se oli liikuttava, mutta mielestäni siinä oli ihana yksityiskohta, joka oli myöskin ensimmäisen kirjan lopussa ^_^ Tai no minusta se oli jotenkin ihana, varsinkin nyt, kun se esiintyi ensimmäisessäkin osassa.

Kumpi oli parempi, Yön valitut vai Yön perintö? Annukka Salama oli sitä mieltä, että ensimmäinen oli parempi, mutta pitää nyt myöntää, etten itse osaa vastata. Kenties tähänkin mielipiteeseen vaikuttaa juuri se, etten muista kovinkaan hyvin ensimmäistä… Yh, pitäs kai lukea se uudelleen 😛

– Subbe

Mutta viime hetkellä Carter kääntyi katsomaan häntä.
”Jatka hengittämistä, Allie.”
Allie nyökkäsi ja yritti olla itkemättä. Sitten hän laski pojan askeleet, kun tämä käveli pois.
Kun Carter oli mennyt, Allie kuiskasi hänen peräänsä: ”Aina.”

(- Yön perintö, s. 411)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: