Jätä kommentti

Michelle Paver – Muinainen pimeys 5: Veriveljen vala

Veriveljien valaKaksi seitsemästä sielunsyöjästä on edelleen hengissä, ja he havittelevat vain yhtä asiaa: Viimeistä tuliopaalin palasta. Ja tällä kertaa Torak lähtee sielunsyöjän perässä metsään kostonhimon vallassa. Hän on vannonut veriveljelleen tämän kuoleman,  ja päätyy tappajan perässä aina Sysimetsään asti, jossa elää epäluuloisia ja varovaisia klaaneja, eikä asiaa paranna se, että Alkuhärkien ja Ilveksen klaanit ovat sodassa Metsähevosten ja Lepakojen kanssa. Edessä on jännittävä seikkailu, jossa nähdään, kumpi on voimakkaampi: Ystävyys vai kostonhimo.

Huh huh! Ei voi jotenkaan aloittaa muilla sanoin! Vaikka olenkin lukenut tämän kirjan kerran aikaisemmin, niin jotenkaan en muistanut paljoakaan tästä kirjasta! Suurin osa tapahtumista tuli vastaan niin, etten todellakaan muistanut, miten se päättyisi. Elävöidyin kirjaan todella paljon, tuskailin hahmojen puolesta, tunsin myötätuntoa Torakia kohtaan todella paljon, koska minä tiedän, miltä hänesta tuntui alussa kaikkien niiden tapahtumien jälkeen. Minä ymmärsin Torakia alun tapahtumista, kun hän lähti Balen luota, ja minä olin varma, että olisin tehnyt saman omassa tilanteessani. Ja minua harmitti Torakin puolesta, sillä tiesin jo alusta alkaen, että tuo syy olisi lapsellinen muiden korvissa, ja myöhemmin myös omissa. Ja kyllä Torak sen tiesi myös, mutta liian myöhään. Minä Torakin ja Rennin menetystä, pelkäsin vuoroin kumpaisenkin puolesta ja rutistin kirjan reunoja jännittyneenä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ja minä itkin myös onnesta.

Tästä siis voi päätellä, että viidesosa oli todella mukaansa ja jännittävä! Tietysti minulla oli hieman vaikeuksia päästä eteenpäin, koska tiesin, mitä kamalaa alussa tulee käymään, mutta sen jälkeen kirjaa alkoi suorastaan kahmia! Eilen illallakin oli viimeiset 50 sivua tyyliin lukematta ja mietin koko ajan, että tekisi ihan pirusti mieli lukea, mutta sitten siinä käy niin, että jään pahemmin koukkuun ja ”joudun” lukemaan koko kirjan kerralla, mikä tarkottaa sitä, että kello on vaikka mitä ennen kuin menen nukkumaan. Oli hieman hankalaa repiä itsensä irti tarinasta, laittaa kirja pois ja mennä nukkumaan. No, aamulla ensitöikseni ahmaisinkin lopun kirjan jännittyneenä loppuun.

Jokaisessa kirjassa on tutustuttu johonkin klaaniin, ja nyt tutustuttiin aika hyvin Sysimetsän klaaneihin. Saksanhirviin paremmin kuin muihin, mutta jotenkin ymmärsin, että heillä saattaisi olla samankaltaisia tapoja ja uskomuksia. Ei ehkä täysin, koska olihan heillä oli keskenään se sotansa, mutta kuitenkin. Ja kai se sota ja pelottava Sysimetsässä hiippailu teki myös sen, että jännitti ihan pirusti, miten tässä oikein mahtaa käydä.

Kirjasta jotenkin uhkui se Torakin kostonhimo. En tiedä, mutta näin jälkeen on sellainen olo, että se viesti kyllä todella vahvasti tuolta sivujen välistä: se määrätietoinen päätös mennä ja tappaa sielunsyöjä, jolle Torak ei voisi mitenkään pärjätä taistelussa. Tarkoitan siis tavallisessa taistelussa, haastetussa taistelusta. Ihminen kun on metsästäjä, niin häntä ei saa metsästää, eli ”salaa” tappaa. Ainakin ymmärsin, että sen on oltava rehellinen taistelu.

Ihmettelen kuitenkin yhtä asiaa. Kun Torak yrittää vakuuttaa klaaneille, että joku on sielunsyöjä, niin miksi ihmeessä hän ei koskaan käske sielunsyöjää riisumaan nuttuaan ja näyttää rinnassa oleva sielunsyöjien merkki? Miksei? Mikseimikseimiksei??? Kaikkihan sen tietää, ettei ketään usko, jos toinen vain huutaa vieressä ja sanoo, että tossa on pahis? Ja varsinkin, kun sielunsyöjillä on se merkki rinnassa -_- Mutta ei… No oishan se toki liian helppoa, jos sielunsyöjä jäis näin kiinni, mutta siltiiiii! En sitten tie, tuleeko tuollainen vaihtoehto siinä tilanteessa mieleen, mutta minä tätä nyt rupesin pohdiskelemaan.

Joo ops. Kirja kerronnaltaan samanlainen kuin edeltäjänsä, eli paljon kuvailemista, niin Torakin, Suden kuin Renninkin näkökulmasta, ja kirja alkoi heti toiminnalla, mikä tempaisi mukaansa. Kirja ei ollut pettymys, ja jotenkin se nousi kyllä yhdeksi suosikiksi. En tosiaankaan muistanut, että tuo kirja oli noinkin hyvä ja jännittävä 🙂 Eikä varmaankaan tule yllätyksenä, kun sanon, että taas tuli niitä ilon ja surun kyyneliä vuodatettua.

Seuraavan vuorossa taitaa ollakin viimeinen Muinainen pimeys, nimittäin Varjojen valtias, eli matka Torakin ja Rennin kanssa alkaa tulla päätökseen. Maanantaina alkaa myös Potter -lukupiirissä toisen Potterin lukeminen, mutta saattaapi olla, että venytän sen aloittamista, jotta saan Muinaiset pimeydet luettua. Niihin kun jää koukkuun ❤

– Subbe

Hohtavalla ulapalla Bale kääntää veneensä ympäri.
      ”Uikoon suojelija kanssasi!” huutaa Torak.
Bale heilauttaa melaansa välkkyvässä kaaressa ja puhkeaa leveään hymyyn. ”Ja juoskoon sinun kanssasi, veriveli!” hän huutaa takaisin.

      Sitten hän on poissa, ja kultainen tukka hulmuaa, kun hän suuntaa kohti länttä, sinne mihin autinko laskee uinumaan Mereen.

(- Veriveljen vala, s.263)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: