Jätä kommentti

Michelle Paver – Muinainen pimeys 3: Sielunsyöjä

SielunsyöjäTorak, Renn ja Susi ovat metsällä, kun Susi yllättäen katoaa. Eikä hän vain katoa, vaan hänet napataan. Torak ja Renn lähtevät seuraamaan kaappaajien jättämiä jälkiä pohjan perille jäätiköille asti, jossa he kohtaavat Naalien klaanin, jotka ovat valmiita lähettämään nuoret takaisin metsään oman klaaninsa pariin. Torak ei kuitenkaan anna periksi, sillä hänen laumaveljensä tarvitsee apua, ja läpi lumen ja jään hän ja Renn vaeltavat kaappaajien perässä, kunnes saavat tietää, että kaiken takana on paljon huhutut sielunsyöjät. Eikä siinä vielä kaikki: Kun Torak ja Renn ovat päässeet liian lähelle näiden pelättyjen tietäjien suunnitelmia, heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää estää aikeiden toteutumista.

Kirja alkaa heti tietynlaisella toiminnalla. On taas talvi, ja Renn ja Torak ovat Suden kanssa metsästämässä…. kunnes Susi katoaa.  Ja tästä päästään heti  takaa-ajoon, joka on täynnä jännitystä. Samalla se tietynlainen uteliaisuus nousee: Miksi Susi kaapattiin? Jo takakannessa paljastetaan, että kyseessä on sielunsyöjät, joten sitä alkaa miettiä, miksi. Onko tässä kyse jostain ansasta, mihin Torak kävelisi suoraan?

Tässä kirjassa Meri on vielä läsnä, mutta ei Hylkeiden toimesta, vaan tällä kertaa uutena tuttavuutena on Naalien klaani ja heidän tapansa. Tällä kertaa päästään myös tutustumaan näihin neljään jäljelle jääneeseen sielunsyöjään,  joista on niin sanotusti ollut vasta villejä huhuja liikkellä. Nämä tuovat myös lisää jännitystä, sillä edellisissä osissa Torak on joutunut klaanien kanssa aina pieniin hankaluuksiin tietämättömyytensä takia. Nyt jännitetäänkin hieman, vaikka Renn onkin mukana, niin miten käy Naalien kanssa.

Mitä sanoisin kirjasta, sitä en oikein tiedä. Nimittäin kirjat toistavat aikalailla itseään mm. kerrontatekniikalla. Paljon kuvailua kaikesta, sekä aina välillä myös Rennin ja Suden kulmasta kerrottuna. Huumoria ei niin kamalasti vieläkään ole, paitsi että Korppien tietäjän ja päällikön välillä saattaa hieman huvittua, kun he vakavissaan väittelevät jostakin. Tapahtumat ovat tietenkin eri, mutta en jotenkaan näe syytä, miksi minun pitäisi niitä alkaa jotenkaan erikseen setvimään. En ainakaan ole nähnyt niissä mitään sellaista, mistä saisin mitään järkevää aikaiseksi toistamatta itseäni näiden Muinaisten pimeyksien (taivutetaanko se noin? :’D) ”arvostelujen” kanssa.

Se ei tietenkään ole huono juttu, ei ainakaan minusta. Kirja osaa silti ahmaista lukijansa koukkuun niin, että vaikka luvun saisikin päätökseen, tekee mieli auttamatta lukea vain lisää ja lisää. Kerrontatapa on siis kiinnostava, vaikka se paljolti on ennemmin kuvaamista kuin puhetta. Eikä se jotenkaan kyllästytä, vaikka se on saman kaltaista. Jokaisella on oma tapansa ja tämä on Michelle Paverin tapa. Mutta tietysti kaikkeen vaikuttaa myös juoni, kuinka kiinnostavan siitä on saanut, sekä tietenkin se, miten vetävä alku on. Kokemuksesta tiedän, että tylsät ja pitkävetiset alut eivät saa uteliaisuutta nousemaan tarpeeksi, että kerralla jaksaisi rämpiä sen läpi niihin kiinnostavimpiin tapahtumiin.

Tietynlainen poikkeus tässä kirjassa oli edellisiin verrattuna. Nimittäin kun yleensä tapahtumat menevät niin, että alku alkaa ns. rauhallisesti, sitten tulee puolivälissä se käännekohta ja lopussa kunnon kahakka ja taistelu siitä mitä se milloinkin on. No hyvä on, ei se nyt aina ole tappelu, mutta tiedätte, mitä tarkoitan: Pahikset ovat niskan päällä, tulee kaikki ”kamalimmat” ja suurimmat paljastukset heidän suustaan, ja päähenkilöt yrittävät kaikin tavoin estää tapahtumien kulun, kunnes joko onnistuvat tai eivät onnistu. Sitten on luku tai kaksi, jossa kuvataan hieman rauhallisempia tapahtumia, kuten kotiin paluuta ja lupauksia, että pahikset tapetaan vielä tai jotain.

Tuo tieto on toisinaan ärsyttävä, nimittäin kun elokuvassa tai kirjassa se ns. lopputaisteluksi sopiva kohtaus on tullut, ja huomaa, että elokuvaa on jäljellä vielä puoli tuntia tai kirjaa on jäljellä seitsemänkymmentä sivua, niin kyllä siinä tietynlainen paha aavistus alkaa heräilemään, ettei tämä olekaan ihan vielä ohi. Ja se tunne on… kamala, koska et välttämättä pysty lainkaan ennakoimaan, mitä se jotakin on.

Tässä kirjassa oli niin. Tässä kirjassa tuli niin sanottu lopputaisteluksi kelpaavaa materiaalia, ja kun siitä selvittiin, sitä hieman toivoi, että jes, kaikki on nyt hyvin ja he voivat lähteä kotiin. MUTTA kun sen tietää. Sen tietää, ettei kirjan viimeiset 70 sivua ole sitä, miten he saisivat (muka) rauhassa kulkea kotiin ja kaikki olisi siltä erin hyvin. Ei, vaan se tietää aina sitä, että jotain on pakko tapahtua. Mutta mitä se sitten on, sitä ei tiedä.

No niin, nyt olen kirjoittanut tämän jutun loppuun 🙂 Itse asiassa sain kirjan luettua jo 14. päivä iltasella, mutta olin niin väsynyt, etten saanut mitään järkevää aikaiseksi, joten luovutin. Eilen annoin jostain syystä kirjoitamisen myös olla, ja tässä sitä nyt sitten ollaan 😀 Seuraavaksi tuleekin perään ”arvostelu” Torakin merkistä, jonka tänään luin melkein yhdeltä istumalta. No hyvä on, eilen luin ensimmäiset 70 sivua (koska oli niin koukuttava) ja tänään jatkoin loppuun.

Joten ei kun Torakin merkin pariin 😉

– Subbe

Hän nosti jälleen katseensa, ja nyt hän ei puhunut Seunnille, vaan ylhäältä kuusesta tuijottavalle olennolle: huuhkajalle, jolla oli sojovat korvatupsut ja tuikeat oranssit silmät ja joka istui tarkkailemassa. Kuuntelemassa.
”Minä en vie klaania pois Metsästä”, sanoi Fin-Kedinn laskematta katsettaan. ”Vannon sen kautta sielujeni.”
Huuhkaja levitti mahtavat siipensä ja liiteli pohjoiseen.

(- Sielunsyöjä, s. 220)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: