Jätä kommentti

Michelle Paver – Muinainen pimeys 2: Henkivaeltaja

HenkivaeltajaSelittämätön rutto on vallannut Metsän. Ihmisiä sairastuu ja kuolee lopulta, eikä mitkään tietäjän loitsut tunnu auttavan. Torak on kauhuissaan. Hänen on lähdettävä etsimään huhuttua lääkettä, onhan oltava jokin keino. Poika lähtee yksin matkaan ja päätyy Meren  halki Hylkeiden saarelle, josta saa apua: Hylkeiden tietäjä tietää lääkkeen ruttoon! Torak jää Hylkeiden luokse ja opettelee heidän tavoilleen voidakseen olla avuksi lääkkeen valmistukseen. Se ei kuitenkaan tule olemaan helppoa, sillä hänen perässään on salaperäinen tokoroth, joka ei ole kenenkään muun kuin itse Sielunsyöjien tuotosta.

Toisen osan alussa Torak asuu Korppien luona. Jos en väärin muista, niin ensimmäisen osan lopusta on kulunut kuusi kuuta (eli olisiko sitten puoli vuotta?) .Vanhat tutut hahmot ovat tietenkin mukana, eli Korppien klaanin porukka. Päällikkö Fin-Kedinn, Renn, Oslak ja Seunn. Myös uusia tuttavuuksia tulee mukaan: kirjassa päästään hieman lukemaan, millaisia ovat Sysimetsän Metsähevosen klaani, sekä tutustumaan Meren kansan, Hylkeiden, tapoihin. Mukaan tulee uusia hahmoja, kuten Bale, joka muuten ihan oikeasti on suhteellisen ärsyttävä hahmo ainakin aluksi! ARGH! Välillä jopa masentava. Mutta onneksi se saa ajan kuluessa järkeä päähän.

Minusta on todella kiehtovaa päästä tutustumaan klaanien tapoihin. Tarkoitan myös sillä, että millaisia eroja Meren ja Metsän kansalla oikein on keskenään, mitä he tekevät toisin, millaisia uskomuksia ja niin edelleen. Tietysti tässä sarjassa Metsäkin on jaettu Harvametsään ja Sysimetsään, ja heilläkin on ymmärtääkseni ainakin jonkinlaisia eroja. Jatkoa odotellessa, sillä ties mitä on tulossa.

Henkivaeltaja antoi lisää vastauksia joihinkin asioihin, joita Suden veljessä jo oli. Muun muassa kysymys: ”Kuka on rampa kulkuri?” ei välttämättä jäänyt kovin pitkäksi aikaa mieleen häälymään, vaikka tottahan silloin sitä saattoikin miettiä, kun Suden veljessä kyseisestä henkilöstä mainittiin. Samoin Sielunsyöjät. Fin-Kedinn mainitsi, että heitä on seitsemän, mutta silti inhottavasti jäi kutkuttamaan, kun tämä kertoi ympäripyöreästi vain viidestä.

Mitä tuleman pitää, sitä en lähde arvailemaan. En voi. Nimittäin olen tosiaan lukenut tämän sarjan kerran aikaisemmin, joten tiedän kyllä suurinpiirtein, miten sarja tulee päättymään. Olisi epäreilua lähteä arvailemaan asioita, jotka tiedän jo varmaksi. Tietysti voin olla varma, että jokainen tietää, että nämä Sielunsyöjät tulevat olemaan mukana vielä jatkossakin.

Kuten edeltäjänsä, tämäkin kirja sai kyyneleet silmiin. Tiedän, tiedän. 😀 Onkohan olemassa kirjaa, joka ei saisi mua edes hiukan liikuttumaan? Jaa, mutta en minä mielestäni Belgarionin ja Mallorean taruissa vuodattanu kyyneliä! Enkä ehkä Tammimaan Noaidin tyttäressä? No, joka tapauksessa, näin tuli taas tehtyä. Ja kuten edeltäjänsä, niin tässäkään ei suuremmin huumoria ollut, joten jos joku kaipaa jotain hauskaa, niin minusta tuntuu, ettei siinä tapauksessa kannata ottaa käsiinsä tätä sarjaa. Kuvailemista on tietenkin todella paljon, ja jos pitää enemmän puheen täyteisistä kertomuksista, niin luulen, että kannattaa jättää tämä sarja välistä. Kuten sanoin, tässä enemmän kuvataan tapahtumia ja luontoa kuin puhutaan. Toisaalta, itse en ole ainakaan vielä toistaiseksi tylsistynyt näiden kuvauksien parissa.

Jälleen kerran totean, kuinka paljon on jotenkin ehtinyt unohtamaan kirjojen tapahtumista. Minua vieläkin hämmentää se, että vaikka olenkin sarjan lukenut aikaisemmin, en siltikään muistanut kaikkea. Olin esimerkiksi ihan unohtanut, että tässä kirjassa oli rutto. Muistin vain, että Torak menee Hylkeen klaanin luokse, mutta en lainkaan muistanut, miksi. Sen muistin, ettei hän ainakaan Fin-Kedinnin ja Rennin kanssa sinne mennyt, ja mietinkin, että oliko tuo kyseinen kaksikko matkannut sinne, eivätkä suostuneet ottamaan Torakia mukaan? No, selitys tosiaan löytyi siitä rutosta.

Hahmoja on yllättävän helppo rakastaa, tai sitten minä vain olen sellainen, etteä rakastan kaikkia ihastuttavia hahmoja, joilla on tarinassa jokin merkitys tai ovat enemmän esillä. Tietysti minä aluksi vihasin varsinkin Balea, koska hän oli minusta ärsyttävä. En tiedä, ehkei ylimielinen ihan, mutta jotenkin itseäni jurppi se, että toinen piti toista ihan idioottina. Tai sitten olen vain liian kiltti, etten kestä tuollaista. Pitäisihän jokaisen ymmärtää se, että jos olet asunut koko ikäsi Metsässä, niin ethän sinä tiedä Meri klaanien tavoista välttämättä. Minusta se pitäisi jotenkin antaa toiselle anteeksi. Mutta toisaalta, tässä tarinassa eletään maailmassa, jossa Meren suututtaminen ei ole ihan niin pieni asia kuin se voisi olla. Mutta jotenkin tuntuu niin väärältä, että toiset retuuttaa ja äksyilee pojalle, joka ei oikeasti tiennyt. Ihan sama kuin he olisivat menneet metsään, eivätkä olisi tienneet mitään?

Okeih, pelkkä tuo ajatus raivostuttaa minua. Siksi en ole oikein lämmennyt tälle Henkivaeltaja -kirjalle, koska mielestäni tuollainen on jotenkin ankeaa ja epämiellyttävää. Mutta toisaalta, olisiko tapahtumissa mitään jännittävää, jos Torakilla sujuisi kaikki mahdollisimman helpolla? Ei, ehkäpä ei. Mutta onneksi Balekin muuttui sitten mukavemmaksi 🙂

Yksi asia minua hieman häiritsi: Olen saanut käsityksen ja mielestäni lukenutkin, että Torakilla olisi jotkut harmaan sävyiset silmät. Vaalheanharmaat tai jotakin vastaavaa. No, nyt sivulla 235 oli:

… pitkät, aaltoilevat hiukset olivat Hyljepoikien tukkaa tummemmat, ja niiden lomassa hän näki häivähdyksen laihoista kasvoista, joista tuijottivat vihreät silmät ja joiden kummallakinposkipäällä oli suden klaanin sinimusta tatuointi.

Kyseessä siis oli Torak, näin ymmärsin, mutta silti jotenkin hämmentävää, että vihreät silmät… Olenko saanut jostakin väärän käsityksen tai ymmärtänyt jotakin väärin? Vai olenko itse vain kuvitellut pojalle harmahtavat silmät? Kun Susi kuvaili Torakia Suden veli -kirjassa, niin se sanoi sivulla 23:

Mutta silmät, ne olivat hopeanharmaan ja valontäyteiset: suden silmät.

Tietysti on mahdollista, että Susi ei näe värejä kuten ihmiset, mutta silti… No, pitääkin pitää silmä tarkkana seuraavien osien ajan ja katsoa, josko niissä mainittaisiin jotakin silmien väristä.

Suosikikseni ei Henkivaeltaja yllä tämän sarjan kirjoista, johtuen aikaisemmin mainitsemastani alkupuoliskosta, mutta kirjan loppupuolesta pidän paljon enemmän 🙂 Tietynlaisella innolla siirryn Muinaisen pimeyden kolmanteen osaan, Sielunsyöjään. Hieman jännityksellä odotan, että pääsen tosiaan kirjan pariin, sillä en tälläkään kertaa muista tarkasti, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Takakantta en taida viitsiä lukea, ettei se paljasta kaikkea 😉

Eli palataan seuraavan kerran Sielunsyöjän merkeissä!

– Subbe

Siispä kun Pitkä Hännätön lähti yksinään vaaleaturkkisten pesälle, Susi loikki harjanteen yli ja rinnettä alas Tyvenelle Märälle, missä se vihastuneena näykki ruokoja ja jauhoi lahonnutta puunkappaletta, kunnes kaikki kiukku oli vihdoin syljetty ulos.
      Ja nyt, seistessään Märän varressa juomassa, Susi ajatteli aikaa, jolloin se oli ollut yksinäinen pikkupentu ja laumaveli oli löytänyt sen. Pitkä Hännätön oli jakanut saaliinsa ja antanut Sudelle rapeita sorkkia leikkikaluiksi. Kun sen tassuihin oli alkanut koskea, Pitkä Hännätön oli kantanut sitä etukäpälissään monen, monen loikan verran.
Laumaveljeä ei jätetä.

(- Henkivaeltaja, s.275)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: