Jätä kommentti

Michelle Paver – Muinainen pimeys 1: Suden veli

Suden veli12 kesäinen Torak -poika on asunut Metsässä kaksistaan isänsä kanssa, eristyksissä muista klaaneista ja ihmisistä aina siihen asti, kun pahan hengen riivaama karhu tulee yllättäen paikalle ja tappaa Ison. Torak jää yksin ja pakenee karhua löytäen itselleen pienestä, orvoksi jääneestä suden pennusta kumppanin ja lopulta päätyy Korppien klaanin vangiksi. Hän saa kuulla siellä ennustuksesta, jonka mukaan on Kuuntelija ja ainoa, joka voisi pysäyttää karhun. Kaiken uhalla hän karkaa klaanin luota, saa avukseen Korppien klaanin päällikön veljentyttären, Rennin, ja kolmikko lähtee suuntaamaan kohti Maailmangengen vuorta, jossa kukaan ei ole koskaan käynyt – mutta joka on heidän ainoa pelastuksensa pelastaa koko Metsä riivatulta karhulta.

Suden veli aloittaa kuusiosaisen Muinainen pimeys -nimisen sarjan, jonka olen itse tosiaan kaksi kertaa aikaisemmin lukenut. Tämän kyseisen kirjasarjan löysin vahingossa syyskuussa 2010 Porin Sokoksesta. Olin kaverini kanssa Porissa pyörimässä, kun kävimme Sokoksessa. Minun silmiini iski kirja nimeltä Suden veli, ja katseltuani takakantta aikani totesin, että kirja voisi olla ihan kiinnostava. Hintaa kirjalla oli 3,95€. Ilokseni löysin myös sarjan kolme seuraavaa osaa, Henkivaeltaja, Sielunsyöjä ja Torakin merkki. Kahdella seuraavallakin kirjalla oli hintaa 3,95€, neljännellä 3€, joten päätin ottaa niin sanotusti riskin ja ostaa kirjat. Tiesin, että jos kirja ja sarja ei olisikaan hyvä, niin ainakaan ei tarvitsisi harmitella, että olisin suurenkin summan näihin tuhlannut.

Onnekseni minun ei tarvinnut pettyä, sillä itse rakastuin Suden veljeen melkein oitis, ja taisinkin ahmia sen niin nopeasti kuin ehdin. Kiinnostukseen taisi vaikuttaa ensinnäkin se, että sudet ovat kiehtoneet minua. Kiitos siitä taitaa kuulua J.K. Rowlingin ihmissusimiehelle, Remus Lupinille, josta tuli aikoinaan minun lempihahmoni Harry Potterin maailmasta. Toinen syy löytyy maailmasta ja aikaan, johon se sijoittuu. Kuten Essi Tammimaan Noaidin tyttären ”arvostelussa” sanoinkin, minua on aina kiehtonut sellainen entisaikojen elämä, ja sitä löytyy tästäkin.

Paverin maailma siis perustuu elämään kuusituhatta vuotta sitten. Eli nämä ihmiset elävän Metsän armoilla. He ovat oppineet kaiken Metsästä, saalistavat saadakseen ruokaa, vaatteita ja tarvikkeita ja käyttävät luontoa hyväksi. Mielestäni se, jos mikä on kiehtovaa. Miten ihmiset ovat tulleet toimeen ilman kaikkia nykypäivän apuja, kuten kulkuvälineitä ja karttoja? Nämä ihmiset tosiaan kävelevät paikasta toiseen tietäen vaan, että idässä tai pohjoisessa on jotakin, minne pitää mennä. Kauppaa ei ole joka kulman takana, vaan heidän on tehtävä itse aseensa sekä vaatteensa  ja metsästettävä ruokansa. Kirjassa mielestäni kuvataan hyvin paljon saalistamista, sitä, miten tulla toimeen luonnon antimilla ja miten henkilöiden on mietittävä tarkkaan, mitä tehdä, ja mitä kannattaa tehdä missäkin järjestyksessä.

Kiinnostavan kirjasta tekee se, että tarinassa tosiaan on klaaneja. Korppien, Susien, Villisikojen, sekä muita klaaneja. Jokainen klaani sopii alueensa ja niin sanotusti samalla myös riistasta klaanien tapaamisessa. Jokaisella on tietenkin päällikkönsä, joka pitää huolen klaanistaan ja päättää suurin piirtein asioista, sekä jokaisella klaanilla on oma tietäjänsä, joka tekee loitsujaan ja ennustaa.

Ja kyllä, tässä kirjassa syötetään erikoisen kuuloisia ennustuksia, jotka hahmojen pitäisi jotenkin onnistua ratkaisemaan ymmärtääkseen paremmin, mitä se tarkoittaa ja mitä heidän tulisi tehdä, jotta tämä ennustus tulisi täytettyä. Itse ainakin viihdyin kovasti näiden ”arvoitusten” parissa. Minusta oli kiva hieman aikaa myös pohtia, mitä nuo oikein tarkoittaisivat. Täytyy kyllä myöntää, ettei minulle ollut kovinkaan helppoja, mutta kyllä nekin ennustusten ja arvoitusten säkeet saivat ennen pitkään selvyyden, joka kieltämättä kävi järkeen. Tosin yksi ennustuksen osa ei täysin avautunut minulle, ei tälläkään lukukerralla. Ehkä ensi kerralla sitten.

Paver kuvailee kirjassaan todella paljon maisemia, päähenkilöiden etenemistä ja henkilöiden ajatuksia. Vaikka kirja on hän-muodossa kerrottu ja päähenkilönä on lähinnä Torak, tulee myös muutama pätkä, jossa asioita kerrotaan Rennin näkökulmasta. Myös Torakin opas, Susi, pääsee kertomaan tapahtumia omasta näkökulmastaan. Minusta oli jotenkin hauska lukea, miten Susi kutsui joitakin asioita. Esimerkiksi Torak oli Pitkä Hännätön, virtaavat joet olivat Nopeita Märkiä, päivät Valoja ja yöt Pimeitä. Ja tietenkin nuotio/liekki oli Kirkas Peto Joka Puree Kuumasti.

Jos joku vain kaipaa mukaansa tempaavaa alkua, niin tässä se sitä on. Iso tekee kuolemaa, ja Torakin on alettava selviytymään yksin metsässä. Mukana on myös voimakas ja pelottava riivattu karhu. Itseäni ainakin nuo asiat vetivät niin mukaani, etten kyllä malttanut ihan heti lopettaa lukemista. Samoin pienen orvon suden näkökulma oli jotensakin kiehtova, kuten tuolla jo mainitsin. Ei sen lukeminen niin helppoa ollut, sillä itse ainakin piti aluksi hieman hidastaa, sillä esimerkiksi ”Nopea Märkä” hämmensi. Ainakin itse piti hieman miettiä, että mikä, ennen kuin tajusi sen tarkoituksen. Eivät ne tosin niin hankalia ole. Niihin tottuu kyllä.

Ai niin, muistelen, kun itse olin hämilläni ensin termistä: Iso. Ihmettelin aluksi, mitä se tarkoittaa, varsinkin, kun välillä kyllä käytettiin sanaa isä, mutta välillä se oli Iso. En jotenkaan osannut mieltää sitä nimeksi, enkä varsinkaan siinä vaiheessa, kun tuli esiin, ettei kuolleiden nimiä saisi mainita ennen kuin… olikos se nyt viisi kesää kuoleman jälkeen. Myös Renn taisi käyttää tätä termiä, jolloin ajattelin, että se oli kai jokin toinen nimitys isälle. Iso.

Kirjassa on myös paljon muutakin kiehtovaa, sellaista fantasia-aiheista, joka minua ainakin kovasti kiinnosti. Oli tiettyjä tapoja ja uskomuksia, niin sanottuja taikoja ja loitsuja, sekä koko muuhun maailmaan viittaavia asioita. Itseäni ne jotenkin kiehtoivat kovasti. Samoin myös juoni oli kiinnostava kaiken tämän keskellä, eikä se minun makuuni ainakaan ollut tylsä tai mitään. Tietysti alussa mietti, että suuntaako tämä kaveri suoraan vuorille, mutta matkan varrelle tulikin hieman mutkia matkaan, eli sinne vuorelle ei mentykään noin vain.

Onnekseni Renn ei ollut sellainen perusärsyttävä tyyppi, jota tunnutaan tarvitsevan jokaisen sarjan alussa ennen kuin hän voi ystävystyä päähenkilöön. Okei, ehkä tuo oli hieman liioittelua, mutta juuri Harry Potterin lukeneena ja Hermionea aluksi ärsyttävänä pitämäni jälkeen pelkäsin aluksi, että tuo Renn on mahdottoman ärsyttävä tyyppi, vaikka antoikin apunsa Torakille. Minua nimittäin jotenkin ärsytti se, miten hän aluksi piti Torakia kuin vankinaan, mutta olin todella helpottunut, kun Renn rentoutuikin. Oli jotenkin kiva huomata, miten nopeasti heistä tuli ystäviä. Mielestäni heidän matkaansa oli paljon kivempi seurata, kun toinen ei pitänyt jatkuvasti veistä toisen kurkulla.

Jotkut pitivät loppua kovin hätäisenä, mikä saattoi hieman latistaa lukukokemusta. Pitää myöntää, että olen toisaalta samaa mieltä siitä, vaikka olihan se toisaalta ihan… no, looginen, mutta se ratkaiseva loppu jotenkin meni niin nopeasti ja helpolla, että sitä hieman mietti, olisiko tuo nyt muka mahdollista. Tai siis kun kyseessä kuitenkin oli riivattu karhu, joka kasvoi niin kooltaan kuin voimiltaan… No, kai se on mielipideasioita, mutta itse olen toisaalta hieman sitä mieltä, että oli vähäsen hätänen loppu tai jotain.

Minä en tiedä, yllättääkö tämä ketään, varsinkaan, kun ottaa huomioon, että lukijana olin minä, mutta jälleen on sanottava, että tässä on kirja, joka saa tunteet pintaan! Itse ainakin pyyhin muutamaan jos en useampaankin otteeseen kyyneleitä silmäkulmistani 😀 Ison kuolema ja Torakin yksin jääminen oli liikuttavaa, mutta niin oli joissakin kohtii myös Torakin ja Suden ystävyys. Enempää en taida paljastaakkaan, mutta voin kyllä kertoa, että muutama kyynel tuli vuodatettua. Huumoripuoli taas… No, tässä kirjassa sitä ei oikein taida olla. Mielestäni tämä on ennemmin hieman vakavanpuoleinen kuin hauska. Kirja ei siis ollut huonolla tavalla vakava, ja nyt kun sitä miettii, niin en ole niinkään varma, olisiko tähän sopinutkaan kovin hyvin huumori, jolle olisi nauranut kesken kaiken.

Hmmm… Mitäs vielä. Ei minulla taida olla kirjasta sen enempää kerrottavaa. Kirja on edelleen yksi suosikeistani, ja nyt, kun katselen sen jatko-osia tässä vieressäni, niin kyllä tietynlainen halu päästä lukemaan seuraavat osat. Tätä sarjaa ja kirjaa suosittele kyllä niille, jotka vain ovat kiinnostuneita lukemaan tällaisesta niin sanotusta muinaisesta elämisestä, johon tosiaan sekoittuu fantasiaa 🙂 Suosittelen ainakin, että aloitatte Suden veljeä ja katsotte, miten se teitä alkaa kiinnostaa. Itse ainakin jäin heti alkutaipaleella koukkuun, enkä malttanut lopettaa ennen kuin kirja oli luettu.

– Subbe

Torak laittoi sarven pussiin. Sanat kuulostivat omituisilta, kun otti huomioon, mihin hän oli matkalla. Kun hän kääntyi mennäkseen, Fin-Kedinn kutsui hänet takaisin. ”Torak – ”
”Niin?”
”Jos jäät henkiin, sinulle on paikka meidän luonamme. Siis jos vain tahdot.”

(- Suden veli, s.237)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: